Keinoja ylösnousemiseen

Olen viettänyt paljon aikaa miettien, kuinka omalla kohdallani voin hallita ahdistusta. Tai kuinka voin päästä epärealistisen pessimistisistä ajatuskoukuista irti, niitä kun toisinaan edelleenkin ilmenee. Olen kirjannut keinojani ylös paperivihkoihin mutta ajattelin nyt kirjoittaa nämä tännekin, jos vaikka jostain lauseenpuolikkaasta sattuisi olemaan edes marginaalinen apu jollekulle satunnaiselle ohikulkijalle.

Havainnoimaan pysähtyminen. Kun ahdistaa, voin istua hiljaa ja katsoa mieleeni rauhassa, tuomitsematta. Miltä tämä ahdistus tällä kertaa tuntuu? Olenko tutuissa maisemissa? Minun ei tarvitse hallita, voin vain olla ja antaa sen tunnemöykän olla ja tulla ja mennä. Joskus se viipyy puolisen tuntia, toisella kertaa se voi tulla vieraaksi viikoiksi. Mutta se ei ole ikuinen, sitä ei ole tatuoitu minun aivoihini. Se lähtee aina pois.

Teen juomisessa pointtina on varmaan keskittyä miellyttäviin tunteisiin, lämpöön, makuun ja tuoksuun. Hengittää ja olla rauhassa. Ja sisältäväthän useimmat teet mieltä virkistäviä biomolekyylejäkin. Eikä teessä ole kaloreitakaan, joten lihomisesta tuskastelevakaan ei voi sen juomisella syytellä itseään.

Kirjoitan auki suruni, niin saan siihen etäisyyttä. Pystyn katsomaan ajatuksiani hetken päästä uudelleen ja huomaan helpommin, missä olen mennyt mennyt vikaan, missä olen liioitellut törkeästi. Ja kyllähän se asioiden pusertaminen itsestä ulos myös helpottaa itsessään. Voin myös miettiä, mitä ajattelisin, jos joku toinen ihminen ajattelisi näin, ja pitäisinkö hänen ajatuksiaan todenmukaisina. Esimerkiksi kenenkään hyvinvointivaltiossa elävän kohdalla ei ole realistista ajatella "minä olen niin huono ja turha, että kaikille olisi parempi, jos kuolisin", "en koskaan voisi voida hyvin", "minulla ei ole valtaa muuttaa mitään elämässäni". [Ja tutuille tiedoksi, että nämä esimerkit eivät ole viimeaikaisia ajatuksiani, vaan esimerkkejä ylipäätään masennukselle tyypillisista ajatuksista.]

Lähden kävelylle, mieluiten luontoympäristöön, mikä yleensä muistuttaa minua siitä, että onhan täällä kauneutta.

Liikunta toimii lähes yhtä hyvin kuin masennuslääkkeet. Tanssi, kuntosali, lenkkeily, jooga, hulavanteilu, mikä nyt ikinä tuntuukaan hyvältä.

Otan yhteyttä ystäviin. Tämä vaatii kyllä rohkeutta ja luottamusta. Jollei muuhun rohkene niin voi kommunikoida ystävien kanssa matalimman kynnyksen väyliä pitkin, mikä minulle tarkoittaa irkissä keskustelemista.

Olen kirjoittanut itselleni muistutuksia esimerkiksi siitä, että voin saada hyvän elämän ja että voin päihittää tämän ja tästä suosta eteenpäin taisteleminen on tärkein asia, mitä voin tehdä. Minä olen ansainnut hyvän elämän ja velvollisuuteni itseäni kohtaan on toimia sen vuoksi, että pääsisin eteenpäin.

Suurten tai vaikeiden asioiden edessä otan niin pieniä askelia kuin mahdollista. Jos havittelen tietynlaista elämänmuutosta, joka tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta, voin jakaa sitä yhä pienempiin muutoksiin, kunnes löydän sopivan matalan riman, josta onnistun kömpimään ylös.

Kuuntelen inspiroivaa musiikkia. Esimerkiksi tällä biisillä on hyvä aloittaa mikä tahansa päivä.

Muistelen kaikkea hyvää, mitä olen kokenut. Kaikkia rakkaita ihmissuhteita, onnistumisen kokemuksia, inspiraatiota ja innostuneita hetkiä. Niitähän on aivan valtavasti, vaikka sekin joskus unohtuu.

Suurin osa näistä on vain huomion siirtämistä aiheuttavia keinoja. Huomion siirtäminen ei ole ongelman pakenemista, jollei sitä tee jatkuvasti ja jätä ongelmia käsittelemättä. Oman elämän ongelmia ei ratkota akuutissa ahdistustilassa. Hedelmällisten päätösten tekeminen ei luonnistu, kun masennus on hetkellisesti mustavalkoistanut valtaosan ajatuksista. Kun sieltä pääsee takaisin, voi keskittyä korjaamaan elämäänsä, terapioimaan itseä, analysoimaan, missä menee vikaan, kun tuntuu pahalta, ja suunnittelemaan tarvittavia muutoksia.

Mitä mulle tarkoittaa PLUR

Peace Love Unity Respect

rauha rakkaus ykseys kunnioitus

Yritän selittää auki näitä maailman vaikeimpia termejä.

Rauha on sitä, että kontaktissa toisen eliön kanssa toimitaan toista satuttamatta tai uhkaamatta molempien osapuolten näkemyksiä kunnioittaen. Käytän termiä eliö ihmisen sijaan siksi, että mielestäni rauhanomaisen käyttäytymisen ei tulisi rajoittua vain lajinsisäisiin kohtaamisiin.

Rakkaus tarkoittaa ------------------------------ no tätä on hieman vaikea määritellä, mutta yritän: ykseyden kokemista potenssiin n rikastettuna lämpimillä tunteilla: ei ole altruistista antaa puolikasta vegaanisesta pähkinä-kinuskikorvapuustista rakkaalle ihmiselle, koska hän on vakituinen osa itseä. Rakkaus on sitä, että näkee toiseen. Rakkauteen ei sisälly tarvetta manipuloida, kontrolloida tai painostaa. Minussa rakkaus tuntuu siltä kuin vaihtaisi paloja sydämistä tai muista solukoista muiden olentojen kanssa, ja luottaisi.

Ykseys on aina ollut mulle hieman hämärä termi. Luulen sen tarkoittavan sen tiedostamista, ettei mikään tapahdu eristetyssä tilassa, vaan kaikki on yhteydessä kaikkeen. Ja ehkä myös sitä, että kaikessa on kyse samasta asiasta, me ollaan kaikki samaa juttua. Ykseyden kokemisesta luulisi seuraavan solidaarisuutta.

Kunnioitus tarkoittaa toisen eliön arvon tiedostamista ja käyttäytymistä sen mukaan. Ja tarkoitin, että jokaisella on itseisarvo, jota tulee kunnioittaa; en sitä, että ärsyttävän tyypin voi tiedostaa ns. matala-arvoiseksi ja sillä perustella häntä voi kohdella ala-arvoisesti.

Jostain syystä PLUR assosioituu mielessäni yltiöpäiseen mässäilyyn ja mehusteluun, vaikka en huomaa, että egoistinen hedonismi sisältyisi mihinkään näistä termeistä tai niiden kombinaatioista. Tosin näistä kaikista yhdessä voi todennäköisesti seurata utilitaristista hedonismia, joka ei kuitenkaan tarkoita pelkästään omien nautintojen maksimoimista, vaan sitä, että kaikella olisi mahdollisimman hyvin. Tätä haluava on valmis toisinaan tekemään välttämättömiä asioita, jotka ovat perseestä, siksi että toistaiseksi maailmassa vielä iso osa ihmisistä joutuu tekemään sellaisia hommia, ja hyvinvointia edistää, jos sitä paskaa jaetaan, ettei toisten elämä koostu pelkästään siitä. Eli PLURia edistää se, että tekee toisinaan ikävämpiä mutta järkeviä asioita eikä pelkästään loju maassa ja ota vastaan. Välillä kannetaan raskaita subbareita ja mopataan lattioita 24 tunnin valvomisen jälkeen - välillä taas kymmenen ihmistä voi tanssia yhden neliömetrin kokoisen pöydän päällä pitäen toisiaan pystyssä.

Itse kuulen PLUR-termiä käytettävän useimmiten pienen sisäpiirin kollektiivisen nautinnonhaun huipentumien yhteydessä. Se tuntuu sisältävän riemua läheisten ihmisten läsnäolosta ja yhteisymmärryksen tunteesta, oman vapauden tiedostamisesta, omasta ajasta ja sen muistamisesta, että hyvän olon kokeminen on oikein. Yhteyden kokemus tuntuu kuitenkin rajoittuvan akuutissa läheisyydessä olevaan ympäristöön ja harva miettii plurinoissaan, kuinka montaa ihmistä onkaan riistetty, jotta saisin uuden puhelimen käteeni ja kuinka monta puuta onkaan hakattu lempipäihteideni lähtöaineeksi. Näitä niin kutsuttuja plurinoita tunnutaan pitävän poikkeuksellisina terveen itsekkäinä hetkinä, jolloin saa keskittyä tunnustelemaan kuinka hyvä olo onkaan.

Ekstaasin holtittomista käyttäjistä erottua haluavat reivaajat ovat käyttäneet myös termiä PLURR, jossa viimeinen R tulee sanasta resposibility, vastuullisuus. Minusta tuntuu jokseenkin turhalta lisätä tuo erikseen, sillä voisiko edes toimia vastuuttomasti ympäristössä jossa rakastaa, kunnioittaa ja samaistuu? Siis jos kokee noita asioita syvästi omien kokemus- ja ajatusprosessien seurauksena eikä pelkästään pinnallisesti kehon ulkoisilla kemikaaleilla indusoituna. Vastuullisuus ei mielestäni myöskään sulje pois päihteiden käyttöä, joten sikälikin sen korostaminen tuntuu hassulta.

[Varoitus: tässä tulee kappale täynnä kliseitä ja ilman konkretiaa] Minulle PLUR tarkoittaa tasapainoa, rakkautta itseen ja muuhun. Hetkellistä onnen flow’ta, sydämen kuuntelua. PLUR on myös mustasukkaisuuden vastakohtaa, iloa muiden kokemasta hyvyydestä. PLUR on sitä kun katsoo toista silmiin ja huomaa, että toinen kokee samaa juttua. PLUR on rohkeutta uskaltaa halata kunnolla, luottamusta siihen, että oma välittäminen on oikein. Se on kokemusta siitä, että on juuri oikealla kohdalla elämän jatkumoa, tekemässä oikein. PLUR on sitä, että havaitsee onnea ympärillään ja muistaa, että mä olen osa tätä kaikkea, tätä joka saa tän aikaan.

Soisin plurahtelua enemmänkin maailmaan.

Uudet yksitoista käskyä

1. Kaikki on jumaluutta, ja sinä olet yhdenvertainen osa tätä kaikkea.
2. Älä turhaan loukkaa ketään, mutta muista ilmaista aitoja tunteita.
3. Muista levätä ja huolehtia itsestäsi.
4. Kunnioita elämää sen kaikissa muodoissa.
5. Vältä turhan kärsimyksen aiheuttamista.
6. Toimi niin kuin on sinusta oikein, vaikka se ei olisi kaikista helpoin tie.
7. Jaa omastasi.
8. Katso elämää rohkein, avoimin silmin.
9. Rakasta itseäsi niin kuin lähimmäistäsi.
10. Ota vastuu ja päätä itse elämästäsi.
11. Kyseenalaista kaikki; luo itse omat sääntösi.


Ps. maailmassa tuskin on mahdollista rakastaa liikaa.

Ai miksi tykkään kemiasta?

(Tämäkin on jotain vanhaa.)


Orgaanisessa kemiassa sidokset voivat muodostua pääosin kolmenlaisina eri reaktioina:
substituutioina, eliminaatioina, additioina.

Substituutio on sitä, että jokin uusi siirtyy vanhan paikalle.
Vanha voi loitota samaan aikaan, kun uusi hiljalleen ujuttuu tilalle toisaalta.
Toisissa yhdisteissä aiemman sidoksen pitää katketa ensin,
ja vasta sen katkettua lopullisesti on uudelle tilaa.

Eliminaatiossa vanha toiminnallisuus lähtee pois, eikä uutta oteta tilalle.
Aiemmin tuttu rooli siis eliminoidaan nykyisyydestä.

Additio eli lisääminen on tälle vastakohta; additiossa sidos muodostuu sellaiseen kohtaan, joka ei akuutissa menneisyydessä ollut järjestynyt tällä tavalla.

Kaikki atomit eivät tee yhtä paljon sidoksia, vaan eri atomeille eri määrä sidoksia on optimaalista.

Usein tarvitaan myös pidempiä ketjureaktioita, että päästään takaisin stabiiliin tilaan.
Ajan kuluessa sidokset katkeavat yhtäältä jos toisaaltakin,
mutta lopputulos on yleensä tasapainoisempi kuin alkutilanne,
- tai sitten myrkyllisempi tai radikaalimpi.
Mutta kaikkien reaktioiden kulkua ei voi estää
(epäjärjestyksen kasvua ei voi estää)

Omistautumisesta ja ihmissuhteista

Tämä on joku vanha keskeneräinen teksti, jonka satuin löytämään koneeltani mutten kuitenkaan jaksanut viimeistellä.

Musta tuntuu tosi absurdilta, että ihmissuhteissa voi olla rajoja. Usein vastustan niitä muun muassa kaiken liukuvuuden ja sumeuden takia mutta rajojen määrittelyn vaikeus ei kuitenkaan taida olla pätevä argumentti sen puolesta, että rajoja ei ylipäätään tarvitsisi olla. Kyllähän nämä meidän pääkallon sisällä olevat supertietokoneet osaavat laskea sen rajan sijainnin tarkalleen, vaikka sen konkreettinen määrittely ei kielen rajoituksista johtuen onnistuisi.

Siis jotkut tekevät sellaisia sopimuksia, että vain tietyn ihmisen kanssa saa kihelmöidä spesiaalisti aivoissa, tai ehkä muidenkin kanssa vähän voi, mutta sitten niiden ihmisten seuraan ei saa ainakaan aktiivisesti pyrkiä ja ehkä mielellään tulisi jopa vältellä tällaisten sopimattomien tunteiden aiheuttajia. Ja kaveria saa halata, mutta ei liian pitkään, ei liian intensiivisesti, eikä välttämättä saa tuijottaa edes silmiin muutamaa hetkeä enempää, ainakaan jos on lähekkäin. Ja ystävän kyljessä ei tietenkään sovi nukkua päiväunia.

En ymmärrä miksi rajoittaa tämän tyyppisten kokemusten kirjoa.

Kai siinä on osin omistautumisesta kyse. Omistautuvathan ihmiset vaikka minkälaisille asioille, ja omille jutuille omistautuminen tuntuu ihailtavalta. Sellainen päämäärätietoinen intohimo, tai pohjaton uteliaisuus jotain tarkkaan määriteltyä asiaa kohtaan. Entäs sitten jos on pohjaton intohimo tiettyä ihmistä kohtaan? Jos on hokannut, että tää on se mun juttu ja tätä mä vain haluan tutkia ja uppoutua ihmissuhdemielessä vain tähän.

Mulle rakastumisessa on aina kyse siitä samasta jutusta, joka vain manifestoituu eri ihmisten kanssa eri aikoina ja eri tavoilla. Ja vaikka kaikki ihmiset onkin uniikkeja, niin silti persoonallisuuden palaset on samoja kaikilla, ja sitä samaa ihmisyyttä heijastuu joka ikisestä. Ehkä tämän takia musta tuntuu vieraalta ajatella, että se loputon intohimo kohdistuisi juuri tiettyyn persoonaan, kun eikö me kuitenkin olla kaikki jotain hiton samaa mieltä.

Mä taidan nähdä eron siinä, omistautuuko tavoitteelle vai tietylle kohteelle. Muussa kontekstissa tavoitteelle omistautuminen voisi olla vaikka sellaista, että kuluttaa työuransa masennuksen ymmärtämiseen ja hoidon kehittämiseen, keinoja joustavasti vaihdellen sen mukaan, mistä tuntuu löytyvän eniten vastauksia. Päinvastaista omistautumista olisi taas esimerkiksi tietyn kemiallisen analyysimenetelmän kehittämiseen uppoutuminen, mikä tietenkin myös olisi tavoitteellista toimintaa mutta eri tavalla rajattua.

Ihmissuhteissa tietylle kohteelle omistautumisella tarkoitan esimerkiksi ihmiselle itsessään omistautumista ihan vaan siksi, että se on just se tyyppi. Tavoitteellisella omistautumisella tarkoitin taas esimerkiksi sitä, että haluaa intiimin yhdessä kokemisen kautta ymmärtää syvemmin, mitä ihmisyys, yhteisymmärrys ja rakkaus on. Mun ihmissuhteissa näkyy näitä molempia mutta saatan taipua enemmän jälkimmäisen kokemistavan puolelle; tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä tosi epäromanttiselta ja ihmistä välineellistävältä, mutta tässähän yritänkin vain kuvata mun kokemusmaailmaa kaikessa karuudessaan.

Kliseisesti sanottu, mutta pidän kaikkea itseisarvoisesti tärkeänä, vaikka haenkin funktioita. Funktiota ei kuitenkaan tarvitsisi nähdä itse ilmiöstä erillisenä asiana vaan osana itseisarvoisesti tärkeää asiaa. Funktio taitaa kuitenkin olla olemassaolosta seuraava ominaisuus - eli vain sellaiset asiat, joita ei ilmene edes käsittellisellä tasolla ovat merkityksettömiä! Siis en näe tässä ristiriitaa.

Absoluuttisuus on mulle vierasta, ja ennen kaikkea mun elämändraivi syntyy ymmärryksen ja uusien näkökulmien janosta. Ehkä nämä pointit ajavat mua elämään rajoittamatta. Joku voisi kokea, että itsensä sitominen toiseen ihmiseen aiheuttaisi sen, että väistämättä joutuu kokemaan sellaisia asioita, joita ei olisi itse suunnitellut kokevansa ja täten päätyy rikastamaan elämäänsä. Tai että vain yhden erityisen läheisen ihmisen olemassaolo pakottaisi katsomaan syvemmälle. En näe noiden asioiden liittyvän olennaisesti yksiavioisuuteen, sillä voihan toisen ihmisen mukaan mennä vaikka ei olisi pakko. Ja voi antaa useamman ihmisen katsoa syvälle; voi itse päättää kasvaa niin auki kuin mahdollista, niin monelle kuin haluaa. Mutta haastaahan se.

Pelottavia muutoksia ja eroja ja samanlaisuuksia

Mun on ristiriitaisesti vaikea hyväksyä eroja sekä samanlaisuutta, vaikka tiedän, että samanlaisuuden sekä erilaisuuden kieltäminen olisi elämän kieltämistä. Mun on vaikea myöntää, että olen jollain tapaa a) parempi b) samanlainen c) huonompi kuin muut. Ehkä vaikeuden luokin se, että näen rajapinnan mä/muut, ja sen yli voi olla vuorovaikutusta, josta ei voi etukäteen ennustaa millaista se on, koska en mä tunne edes tätä mä-puolta kaikenkaikkiaan. Mä olen hullun konservatiivinen ihminen. Niin ja tietysti kyllästyn heti, jos joskus onnistunkin ennustamaan, mitä näistä vuorovaikutuksista seuraa.

Mun on vaikea hyväksyä, että maailma ei ole valmis, vaikka tiedostan, että valmis maailma olisi kirjaimellisestikin kuolettavan tylsä. Mua pelottaa potentiaali mussa. Mä en millään uskaltaisi olla semmoinen, joka raahailee muita intoilussaan ja puhuu huonosti muotoiltua hippipaskaa kuvitellen, että voisi siten mikrotasolla saada ympäristöään yhteistyökykyisemmäksi ja onnellisemmaksi. Semmoinen, joka auttaa niitä viimeisimpiäkin avaamaan silmiä, että wou, miten vitin siisti paikka tää onkaan ja miten siistiä on hallita tämmöistä ihmispäätä ja -ruumista.

Mun on vaikea myöntää, että en ookaan kaikinpuolinen ihan pohjimmainen ja laitimmainen pälli, vaan välillä luulen, että voisin tarjota jollekulle ihmiselle jotain uutta. Mua pelottaa ylimieliseksi leimaantuminen, jos ei olekaan aina nöyristä nöyrin. Onhan mun ajatukset usein mun mielestä hyviä juttuja ja mua kiinnostaa nähdä minne ne johtaa ja miten ne vaikuttavat muissa, mutta enhän mä tiedä, onko ne loppujen lopuksi hyviä juttuja. Nää on vaan näitä mun ajatuskokeiluja, mutta oon aivan avoin osallistumaan teidänkin kokeiluihin.

Lisäksi musta voi joskus tuntua nololta olla se tyyppi, jolle täytyy vääntää rautalangasta tai jolle ei uskalleta edes antaa neuvoja, koska se näyttää niin epävarmalta, että se varmaan alkaa itkeä, jos sille sanoo, että sen työselostuksen kansilehti on väärin muotoiltu. Vaikka jälkijunailijatkin ovat tärkeitä siltä varalta, että huippu-uusi tekniikka pettääkin ja kaikki sen mukaan varastoitu tuhoutuu.

Oikeastaan taisin huijata itteeni aiemmin, kyllähän tuntuu tosi helpottavalta huomata, että noi muut koostuvat samanlaisista hellyyttävistä bugeista ja reaktiovasteista kuin itsekin. Mutta kyllä tässä päässä toisinaan ilmenee sellaista ajatusta, että pitäisi olla samalla jotenkin erilainen, minut pitäisi jollain tapaa voida määrittää juuri minuksi eikä myös keneksi tahansa muuksi. Vaikka massakin on tärkeää, että jonkinlainen konservatiivisuus pysyy yllä. Mehän ehtisimme tuhota itsemme lukemattomia kertoja, jos aina juoksisimme kaoottisesti täysiä uusien ideoiden perässä hyläten vanhoja.

Mä oon 99,9-prosenttisesti samanlaista, ja ne loput uniikit jututkin toistuvat jossain muualla, ainoastaan tän kaiken yhteinen koostumus on uniikki, ehkä.

Ei auta kuin hyväksyä, että me ollaan tämmöistä itseään korjaavaa massaa. Maailma nyt sattuu toimimaan niin, että samat, toimivat asiat toistuvat joka puolella, enimmäkseen samanlaisina mutta myös välillä muuttuvina. Jotkut muutokset voivat aikaistaa muuttuneen kuolemaa ja jättää muutoksen ainutkertaiseksi, parhaat muutokset säilyvät ja auttavat sopeutumista edelleen, eikä etukäteen voi tietää, kummanlainen muutos on kyseessä. Pahimmillaan mä voin olla niin radikaali muutos, että kuolisin, mutta eihän sitäkään voi välttää tapahtumasta.

Vähänkö noloa

Häpeä ja huono itsetunto tuntuvat lukinneen mun päätä ja toimintaa viimeisen vuoden aikana yllättävän voimakkain ottein, koitan availla niitä solmuja pienissä osissa.

En mä voi paljastaa miten tyhmä oon, nuo tajuaisivat varmaan alkaa vältellä huomattuaan kuinka kehittymätön olio olen. En usko tarpeeksi siihen, että oikeasti oppisin kaikista tehokkaammin vilauttelemalla mun pään keskeneräisiä sisuksia. Järkevämpi antaisi muiden päättää itse, olenko niin hirvittävä, että pitäisi vältellä välttyäkseen huonoilta vaikutteilta. Mutta eivät he voi tehdä päätöstä jollen itse näytä, mitä mä oon yrittänyt tällä piipityksellä ja arkailulla ja pahoittelulla suojella.

En mä kyllä pysty tätä mitenkään perustelemaan muiden ihmisten suojelemisella. Jos oikeasti olisin jollain tapaa niin turmeltunut yksilö, että minua olisi hyväksi vältellä, kannattaisi varmaan näyttää se ulospäin, jotta ihmiset osaisivat varoa. Itseänihän mä tässä suojelen muhun osuvilta reaktioilta, tunteiden interferensseiltä ja muutokselta.

Eikö tämmöset asiat yleensä käsitellä joskus 12-vuotiaana? Mulla taitaa olla harrastuksena säännöllisesti laskea itseäni takaisin esipuberteettilapsen tasolle, ihmetellä niitä samoja asioita eri tavoilla, että löytäisin eniten hyvää oloa ylläpitäviä suhtautumisia ja huomaisin, missä suhteessa oon kattonut aina väärinpäin, välillä tosin luon myös ongelmia niistä samoista vanhoista jutuista tai ihan uusista idiooteista pikkuseikoista.

Ehkä tää on vaan jotain ylilyövää nöyryyttä. Vaikka kyllähän mä nään, että yhtä lailla ne mun rakkaat kamut, joiden seurassa jännitän, on ihan hemmetin daijuja ja tietämättömiä ja inhimillisiä. Välillä saatan kaivaa häpeilyn peitteeksi, että kaikki eivät aivan suoraan näkisi, kuinka tyhjä ihminen oonkaan. Häpeä ja huono itsetunto kyllä tuntuvat kattavan aika ison osan mun koostumuksesta. Toisinaan pelottaa, että mitä muhun sitten jää, kun selvitän nää solmut?

No okei, kyl sinne jää vaikka mitä. Inspiraatiota, maailmanparannushaluja, hoivaviettiä, vahvaa tunteisiin uppoamista, loogista päättelykykyä, no hitto, älyä ja ideoitakin. Ja osaanhan mä selkeästi uusia solmujakin kehittää jos vanhoissa ei oo tarpeeksi, joten ei ole pelättävää siinäkään, jos ois jotenkin valmis, kun tää asia on fiksattu.

Niin ja entä jos ihmiset näkisivät, että mähän diggaan mua? Vähänkö noloa, miten toi voi tykätä itestään vaikka se on noin naiivi ja ruma ja sivistymätön eikä osaa edes ajatella. Ajattelenko mä noin? En taida. Miksi mä aliarvioisin ihmisiä kuvittelemalla, että joku ajattelisi noin. Joku kyllä varmasti ajatteleekin noin, mutta tällä ei soisi mun elämään olevan merkitystä, koska maailmassa on tarpeeksi ihmisiä, jotta voin koota läheispiirini niistä, jotka arvostavat mua ja ehkä arvostelevatkin mutta silleen rakastavaan sävyyn.

Tuleekos sieltä tuttavapiiristä mieleen paljon ihmisiä, jotka jollain tapaa alentaisivat arvoaan olemalla tyytyväisiä itseensä? Siellä on kyllä ihmisiä, jotka voisivat toisinaan olla kriittisempiä itseään kohtaan ja ehkä sitä kautta oppia toimimaan omaa ja ympäristön hyvinvointia lisäävästi, mutta rakentavaa kriittisyyttä ei taida olla se, että pimittää ajatuksiaan ja kauhistelee ja jäätyy sille kuinka nolo tyyppi itse sattuu olemaan. Kiva, et tiina on vihdoin oppinut arvostamaan itteään, kun onhan se omalla tavallaan ihan fiksu ja kiva, vaikka onkin vähän outo.

Harmittaa, että en ole saanut kirjoitettua tänne. Yksi syy on se, että eihän mulla ole mitään sanottavaa; toinen syy taas se, että blogaaminen tuntuu välillä hirvittävän nololta - monologitarinoimiselta ja huomiohuoraukselta. [Joo tiiän ettei nolouden kokemisessa ole järkeä, toivon vaan että auttaisi jos mainitsen tän ääneen.] Kolmas syy on varmaan esiintymisjännitys, vaikka tätä ei kukaan luekaan, tuntuu silti ettei olisi pitänyt antaa niillekään muutamalle ihmiselle linkkejä. Ihan vietävän paljon paremmin uskaltaisin kirjoittaa varmasti jos ei kukaan lukisi. Tekisi melkein mieli ajaa kaikki muut ihmiset pois tästä minun internet-tilastani. Ei vaan.

Suvilta virikkeen saaneena oon miettinyt loputonta empatiaa ja sitä mikä minun kohdallani estää sen kokemista. Minulla on liian usein tapana tuomita ihmisiä sen mukaan, miten he tuovat ajatuksiaan ilmi, minkälaista kielenkäyttöä ja eleitä heillä on, kuinka usein he käyttävät vittua välimerkkinä ja kirjoittavatko he internetissä suomen kielen kaltaisesti vai peelosti. Siis mitä tässä haen: välillä vaan unohtuu että jopa ebineimmät spudro pedrot ovat kehittyviä ihmisiä.

Äsken luin jonkun myöhäiskeski-ikäisen naisen ruokaan ja arkielämään keskittyvää blogia, jonka sisältö ei tosin opettanut minulle mitään uutta ruoasta. Kyynisellä päällä ollessani olisi varmaan ensimmäisiä ajatuksia blogin kirjoitusasun perusteella ollut, että vaikuttaapa aika tyhmältä ihmiseltä, en halua lukea enempää. Nyt sen sijaan onnistuin kuorimaan yhdyssanavirheisiin ja välimerkkien satunnaiseen käyttöön kohdistuvat ennakkoluuloni. Pystyin fiilistelemään tunnetta siitä, että kaikki filosofoivat kuitenkin aika samanlaisia juttuja elämästä, siis myös ne joiden olemus ja puhetapa eivät vastaa mun käsityksiä älykkäistä ihmisistä. Jokaisella on vaan eri tapa ilmaista omia kokemuksiaan. Tuli mielettömän hyvä olo ja vahva empatia sitä kirjoittajaa kohtaan. :)

Tuntuu itsestäänselvältä olla pitämättä esimerkiksi ulkomaalaistaustaisia ihmisiä tyhminä sillä perusteella, että he eivät osaa kunnolla suomea. Niin itsestäänselvältä että musta tuntui naurettavalta edes kirjoittaa tuollainen lause. Mutta myönnän: suomalaisiin ihmisiin suhtautuessa tää juttu ei ole tuntunut läheskään yhtä selvältä, ainakaan käytännössä. Onhan äidinkielen ja vieraankielen oppiminen tietysti aivan eri asia, mutta silti kieli on lähinnä väline, jota ei mielestäni pitäisi pysähtyä kyyläämään, paitsi jos on hullu kielitieteilijä ja diggaa siitä.

...
Ilmaisun sijaan sisältöön ja ihmisten ymmärtämiseen keskittymistä oon harrastanut myös kuuntelemalla pissisten juoruilua bussin takapenkillä sekä juoppojen mielipiteitä baareissa. Pelkkää voittoa. :)

...
Edellistä merkintää haluan tarkentaa, koska muistaakseni sain privaatisti kommenttia siitä, että olen kirjoittanut tänne jotain halvatun paskaa. Eli tietenkään en meinannut, että on sun vika jos aviomiehesi pettää tai jos naapuri hakkaa tai työpaikalla kiusataan. Mutta sun oma vikasi on se, että et yritä korjata sitä hankalaa tilannetta tai jos et siirry siitä pois.

Miten vähentää viehättävyyttään

Moi, pitkästä aikaa. Tässä muutamia todistamattomia neuvoja, kärsitte sitten yksinäisten teekkarien, keski-ikäisten juoppojen tai vaikka hitsin mielenkiintoisten ja kauniiden ihmisten liiasta huomiosta. Eli kuinka saada osakseen vähemmän huomiota, lähentymisyrityksiä eli niin kutsutta iskemistä.

* Rupea ylihygieeniseksi ja käytä voimakkaan tuoksuisia hajuvesiä ja deodorantteja, jotta haisisit mahdollisimman vähän naiselta. Biologiset vaistot eivät herää.

* Laihduta, tai vielä parempi jos hankit anoreksian. Eihän hedelmätön nainen ole kiinnostava, koska sen kautta ei voi levittää omaa mahtavaa perimäänsä.

* Juo kännit aina ollessasi ihmisseurassa. Estoja vähentävästä vaikutuksesta huolimatta kännissä on vaan yleensä saatanan tyhmä. Sellainen ei kai viehätä?

* Käytä aikaa kaunistautumiseen. Eikös tutkitusti kauniit naiset ole miehistä yleensä pelottavia? Luonnottoman kauneuden nyt ainakin uskoisi olevan karkottavaa. Siis mahdollisimman iso pakkelikerros naamaan, että omaa kauneutta ei vahingossakaan pilkistä sieltä alta!

* Puhu mahdollisimman paljon, vaikka mitään sanomatonta smalltalkia, jos ei ole mitään sanottavaa, jotta vaikuttaisit tyhjäpäisemmältä kuin oletkaan.

* Tottele naistenlehtien vinkkejä orjallisesti, jotta vaikuttaisit median aivopesemältä ihmiskopiolta ja jotta mahdollisimman vähän aitoa viehättävää sinua olisi havainnoitavissa.


Itse en kyllä noudattaisi näitä vihjeitä, koska näen ohjeiden vaatimien toimien laskevan elämänlaatua päihittäen kaiken niistä seuraavan hyödyn. Mutta jos jollakulla on aivan sietämätön ylitarjontaongelma, ei esimerkiksi pysty ollenkaan reivaamaan rauhassa, niin voinee harkita jonkun neuvon toteuttamista. ;)

Ps. lisävihjeitä otetaan kyllä mieluusti vastaan.

7 keinoa opiskelunnopeuden boostaamiseen

Moi. Olen ollut viime aikoina Tampereen lisäksi Helsingissä, Tukholmassa, Espoossa ja Mikkelissä, joten päivittäminen on tauonnut. Mutta nyt vituttaa niin huolella, että piti muistella, millä tunnareilla pääsen kirjautumaan tänne sisään.

Vitutuksen aiheutti valtiovarainministeriön edustajan lausunto opintotukiuudistuksesta. Itse uudistuksessa oli mielestäni varsin hyviä puolia, mutta VM:n lausunto kyllä lyttäsi ne kaikki täysin.

Uudistuksessa ehdotettiin muun muassa opintorahan sitomista indeksiin ja opiskelijoiden ateriatuen korottamista. VM:n edustaja painottaa lausunnossaan sitä, kuinka lakiuudistusehdotus meni aivan tehtävänannon ohi, ja että opiskelijoiden pitää päästä mahdollisimman nopeasti työelämään ja viettää mahdollisimman suuri osa elämästään töissä. Itse en näe opiskelijoiden etuuksien korottamisessa ja opiskeluajan lyhenemisessä mitään ristiriitaa. VM ilmeisesti uskoo, että nykyisetkin opiskelijatuet ovat niin suuria, että ihmiset väen vängällä haluavat pysyä päätoimisina opiskelijoina, vaikka valmistunutta odottaisikin kolmen tonnin kuukausipalkka töihin päästyä. Tai ehkä ajatellaan, että jos opiskelijat ovat tarpeeksi köyhiä, heillä ei ole varaa nauttia alkoholia tai käyttää rahaa vapaa-aikaan muutenkaan, vaan sitten kaikki aika menisi opiskeluun. (Vastaako todellisuutta? Ei tod.)

Mutta aattelin läpällä listata keinoja, jotka mun mielestä saattaisivat lyhentää opiskeluun kuluvaa aikaa. Nämä tulevat kaikki teekkarin näkökulmasta, koska en oikein tunne muita koulutusaloja.

1) Ihan uudenlainen koulutus yliopisto- ja ammattikorkeakoulutukselle vaihtoehdoksi. Täsmäkouluttautuminen, jossa opiskeltaisiin yliopistotasoista tiedettä mutta kapeammin ja pienemmällä opintopistemäärällä kuin nykyisten tutkintorakenteiden mukaan. Eli hylättäisiin poikkitieteellisyys ja tieteen laaja-alainen perustuntemus ja perehdyttäisiin vain tarkasti määriteltyyn omaan alaan.

En usko, että 300 opintopisteen eli 8250 opiskelutunnin tietomäärää pystyisi omaksumaan nopeammin kuin viidessä vuodessa. Nykyiselläänkin vain murto-osa opiskelijoista valmistuu tavoiteajassa. Joten jos nopeutta pidetään tärkeimpänä kriteerinä, noppamäärää pitäisi laskea.

2) Opiskelijoiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Pahoinvointi syö aikaa. En tarkoita, että masentuneen ja burnoutista kärsivän opiskelijan pitäisi nauttia ihmelääkkeitä ja jatkaa puurtamista samaan malliin heti toimettomuutensa tiedostettua - uskon, että pahoinvoinnista seuraava toimettomuus on tärkeä osa luontaista paranemista. Mutta olisi tärkeää huolehtia, ettei haali liikaa tekemistä, ylläpitää fyysistä ja psyykkistä terveyttä; sitten ei tulisi niin tarvettakaan ylimääräiselle levolle.

3) Opintojen joustavuuden lisääminen. Itse olen opiskellut vain yhdessä yliopistotason koulussa, joten kaikki seuraava on vain mutua, mutta ilmeisesti yliopistot ovat aika nihkeitä hyväksilukemaan muualla suoritettuja kursseja. Mitäpäs sellaisesta nihkeilystä kukaan hyötyy? Opiskelija joutuu tenttimään, ehkä tekemään harjoituksiakin osoittaakseen, että osaa jutut, vaikka siitä olisi todisteena jo toisen koulun arvosanakin, ja vaikka olisi jo kypsä opiskelemaan näiden asioiden päälle syventävämpääkin tietoa. Ja koululta kuluu resursseja opetukseen, tenttituloksen ja harkkojen tarkistamiseen.

Pakollisuus/vapaaehtoisuus opinnoissa on myös jännää, mutta en uskalla sitä edes miettiä, kun se tuntuu niin monipiippuiselta.

4) Ihmisiä voisi muokata geneettisesti niin, ettei ihmisolento kykenisi kokemaan seksuaalista tai romanttista vetoa toista kohtaan, ja tämän seksuaalisuuden ja romanttisuuden kokemisen saisi lisättävänä ominaisuutena valmistumisen yhteydessä. Eikun hei muutetaanko vaan lakia niin, että alle 25-vuotiaat ei saa rakastua?

5) Luentojen yhteydessä pakotettaisiin opiskelijat nauttimaan vahvasti riippuvuutta aiheuttavia päihteitä, jolloin kemiallinen riippuvuus saisi opiskelijat luennoille. Tai sitten vaan sieniä ja LSD:tä kehiin, jotta koulu muuttuisi mielenkiintoisemmaksi paikaksi.

6) Opintotuen saatavuutta voitaisiin rajoittaa niin, että sitä saa vasta kun on näyttää suorituksia, ja opintotuen suuruus vaihtelisi arvosanojen mukaan.

7) Nuorempia opiskelijoita ei kannata pitää erillään vanhemmista opiskelijoista tai jo valmistuneista. Yleensä valmistuminen on opiskelijalle aika abstraktio ja tuntuu, ettei tiedä yhtään, mitä valmistumisen jälkeen tapahtuu. On äärimmäisen motivoivaa nähdä oikeasti elävänä joku omalta alalta valmistunut ja saada viitteitä hänen tietomäärästään ja kaikesta, mistä hän on päässyt tekemään.