Moi. Olen ollut viime aikoina Tampereen lisäksi Helsingissä, Tukholmassa, Espoossa ja Mikkelissä, joten päivittäminen on tauonnut. Mutta nyt vituttaa niin huolella, että piti muistella, millä tunnareilla pääsen kirjautumaan tänne sisään.
Vitutuksen aiheutti valtiovarainministeriön edustajan lausunto opintotukiuudistuksesta. Itse uudistuksessa oli mielestäni varsin hyviä puolia, mutta VM:n lausunto kyllä lyttäsi ne kaikki täysin.
Uudistuksessa ehdotettiin muun muassa opintorahan sitomista indeksiin ja opiskelijoiden ateriatuen korottamista. VM:n edustaja painottaa lausunnossaan sitä, kuinka lakiuudistusehdotus meni aivan tehtävänannon ohi, ja että opiskelijoiden pitää päästä mahdollisimman nopeasti työelämään ja viettää mahdollisimman suuri osa elämästään töissä. Itse en näe opiskelijoiden etuuksien korottamisessa ja opiskeluajan lyhenemisessä mitään ristiriitaa. VM ilmeisesti uskoo, että nykyisetkin opiskelijatuet ovat niin suuria, että ihmiset väen vängällä haluavat pysyä päätoimisina opiskelijoina, vaikka valmistunutta odottaisikin kolmen tonnin kuukausipalkka töihin päästyä. Tai ehkä ajatellaan, että jos opiskelijat ovat tarpeeksi köyhiä, heillä ei ole varaa nauttia alkoholia tai käyttää rahaa vapaa-aikaan muutenkaan, vaan sitten kaikki aika menisi opiskeluun. (Vastaako todellisuutta? Ei tod.)
Mutta aattelin läpällä listata keinoja, jotka mun mielestä saattaisivat lyhentää opiskeluun kuluvaa aikaa. Nämä tulevat kaikki teekkarin näkökulmasta, koska en oikein tunne muita koulutusaloja.
1) Ihan uudenlainen koulutus yliopisto- ja ammattikorkeakoulutukselle vaihtoehdoksi. Täsmäkouluttautuminen, jossa opiskeltaisiin yliopistotasoista tiedettä mutta kapeammin ja pienemmällä opintopistemäärällä kuin nykyisten tutkintorakenteiden mukaan. Eli hylättäisiin poikkitieteellisyys ja tieteen laaja-alainen perustuntemus ja perehdyttäisiin vain tarkasti määriteltyyn omaan alaan.
En usko, että 300 opintopisteen eli 8250 opiskelutunnin tietomäärää pystyisi omaksumaan nopeammin kuin viidessä vuodessa. Nykyiselläänkin vain murto-osa opiskelijoista valmistuu tavoiteajassa. Joten jos nopeutta pidetään tärkeimpänä kriteerinä, noppamäärää pitäisi laskea.
2) Opiskelijoiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Pahoinvointi syö aikaa. En tarkoita, että masentuneen ja burnoutista kärsivän opiskelijan pitäisi nauttia ihmelääkkeitä ja jatkaa puurtamista samaan malliin heti toimettomuutensa tiedostettua - uskon, että pahoinvoinnista seuraava toimettomuus on tärkeä osa luontaista paranemista. Mutta olisi tärkeää huolehtia, ettei haali liikaa tekemistä, ylläpitää fyysistä ja psyykkistä terveyttä; sitten ei tulisi niin tarvettakaan ylimääräiselle levolle.
3) Opintojen joustavuuden lisääminen. Itse olen opiskellut vain yhdessä yliopistotason koulussa, joten kaikki seuraava on vain mutua, mutta ilmeisesti yliopistot ovat aika nihkeitä hyväksilukemaan muualla suoritettuja kursseja. Mitäpäs sellaisesta nihkeilystä kukaan hyötyy? Opiskelija joutuu tenttimään, ehkä tekemään harjoituksiakin osoittaakseen, että osaa jutut, vaikka siitä olisi todisteena jo toisen koulun arvosanakin, ja vaikka olisi jo kypsä opiskelemaan näiden asioiden päälle syventävämpääkin tietoa. Ja koululta kuluu resursseja opetukseen, tenttituloksen ja harkkojen tarkistamiseen.
Pakollisuus/vapaaehtoisuus opinnoissa on myös jännää, mutta en uskalla sitä edes miettiä, kun se tuntuu niin monipiippuiselta.
4) Ihmisiä voisi muokata geneettisesti niin, ettei ihmisolento kykenisi kokemaan seksuaalista tai romanttista vetoa toista kohtaan, ja tämän seksuaalisuuden ja romanttisuuden kokemisen saisi lisättävänä ominaisuutena valmistumisen yhteydessä. Eikun hei muutetaanko vaan lakia niin, että alle 25-vuotiaat ei saa rakastua?
5) Luentojen yhteydessä pakotettaisiin opiskelijat nauttimaan vahvasti riippuvuutta aiheuttavia päihteitä, jolloin kemiallinen riippuvuus saisi opiskelijat luennoille. Tai sitten vaan sieniä ja LSD:tä kehiin, jotta koulu muuttuisi mielenkiintoisemmaksi paikaksi.
6) Opintotuen saatavuutta voitaisiin rajoittaa niin, että sitä saa vasta kun on näyttää suorituksia, ja opintotuen suuruus vaihtelisi arvosanojen mukaan.
7) Nuorempia opiskelijoita ei kannata pitää erillään vanhemmista opiskelijoista tai jo valmistuneista. Yleensä valmistuminen on opiskelijalle aika abstraktio ja tuntuu, ettei tiedä yhtään, mitä valmistumisen jälkeen tapahtuu. On äärimmäisen motivoivaa nähdä oikeasti elävänä joku omalta alalta valmistunut ja saada viitteitä hänen tietomäärästään ja kaikesta, mistä hän on päässyt tekemään.
tiistai 8. joulukuuta 2009
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Rakastakaa toisianne, älkää rahaa!
En halua ikinä joutua kaipaamaan rahaa tai pakottaa itseäni tekemään asioita vain tienaamisen vuoksi. Varmin ratkaisu tämän ongelman välttämiseen on rahan pitäminen niin merkityksettömänä, ettei sitä kaipaa, vaikkei sitä olisikaan. (Tosin mustahan tulee isona nero ja rikas ja tienaan niin paljon, että voin antaa muutaman tuhat euroa hyväntekeväisyyteenkin joka kuukausi. ;) )
Olen elänyt vuoden opintotuella ja välillä tuettomanakin säästöjen varassa, muutaman sadan euron kuukausibudjetilla. Ja mulla on ollut tähän astisen elämäni paras vuosi - tuntuu ettei vähävaraisuus ole pakottanut tinkimään elämänlaadusta millään tavalla. Tämä vuosi on auttanut keskittämään huomiota mielestäni elämän tärkeimpiin asioihin eli läheisiin ja sisäiseen rauhaan; näiden asioiden olemassaoloon kun ei varakkuus vaikuta.
Rahan väitetään tuovan turvallisuutta. Voi esimerkiksi hankkia vakuutuksia, jotka antavat onnettomuuden sattuessa rahaa takaisin, jotta voisi korvata onnettomuuden tuhoja. Perheelleen voi tarjota hyvät materialistiset puitteet elää, eikä lasten ei tarvitse valita harrastuksia niiden hinnan mukaan. Rahalla voi ehkä jopa sovittaa tekemiään rikoksia.
Raha toisaalta myös lisää turvattomuutta. Viiden tonnin hifi-kaiuttimet ja kuusinumeroinen pankkitilin saldo varmasti lisäävät huolta, kun on enemmän omaisuutta ja taloudellista statusta, jonka voi menettää. Jollei sitten rahaa tule ja mene niin paljon, ettei omaisuus enää huoletakaan. (Onko sellaisiakin rikkaita?)
Hukkasin rahahuolet joskus, kun tajusin, ettei raha ole elinehto. Hyvin minimaalisellakin rahankäytöllä voi täyttää elämän perustarpeet:
* Liftaus. Rahattomuus ei tarkoita sitä, että tarvitsisi jumiutua kotiinsa; rohkeus lähteä peukun kanssa tienvarteen takaa sen, että reissulle pääsee millä taloudellisella tilanteella tahansa. Suosittelen. Liftatessa kohtaa yleensä kovasti juttelemisesta kiinnostuneita, mielenkiintoisia ihmisiä.
* Soluttautuminen ystävien tai sukulaisten nurkkiin. Itse en ole tätä harrastanut, mutta uskon, että minulla on sellaisia ystäviä, joiden luona voisin väliaikaisesti asua, jos jostain syystä menettäisin kämppäni enkä saisi tarpeeksi pian uutta tilalle. Eikä tämä tarkoita loisimista; voihan isännöilleen ja emännöilleen olla hyödyksi esimerkiksi siivoamalla, laittamalla ruokaa ja olemalla seurana.
* Dyykkaus. Maailmassa tuotetaan ruokaa muistaakseni tuplasti tämän väestömäärän tarpeisiin, eli roskiin lentää ruokaa helvetinmoiset kasat. Ruokatarpeiden täyttäminen dyykkisafkan avulla vähentää ekologista jalanjälkeä kummasti. Itse tosin en juuri dyykkaa, koska haluan kulutusvalinnoillani tukea tiettyjä elintarvikkeita.
* Virikkeiden ei tarvitse olla maksullisia. Kirjastot tarjoavat loputtoman määrän kulttuuria kirjojen ja musiikin muodossa, laillisesti ja ilmaiseksi, ja levyjen lainaamisesta siirtyy jopa teostorahoja musiikintekijöille, ilmeisesti kunnan pussista. Luonnosta voi olla jatkuvasti haltioissaan, ja hyvällä mielikuvituksella omilla luontoretkillään voi korvata monia maksullisia harrastuksia, esimerkiksi kuntosalikäyntejä, sillä tarkilla silmillä luonnossa voi huomata vaikka minkälaisia kuntolaitteita. Musiikki-intoakin voi toteuttaa vaikka omatekoisilla soittimilla.
Ihmiskunnan ehkä vahvimmin maailmaa tuhoava piirre on yletön materialismi. Siksi tykkäänkin tämän hetkisesti lamasta. Pienillä tuloilla tulee automaattisestikin kulutettua melko ekologisesti, kun ei ole varaa hankkia jatkuvasti uutta (tarpeetontakin) tavaraa, vaan tulee mietittyä, tarvitsenko tätä oikeasti. Tosin valitettavasti esimerkiksi kasvikset ovat usein lihaa kalliimpia energia/hinta-suhteessa, joten opiskelijabudjetti ei houkuttele kasvissyöntiin.
Rahan vaikutusta onnellisuuteen on pohdittu paljon, enkä aio tässä ylistää ilmaisten asioiden onnellisuutta kohottavaa vaikutusta tai kritisoida rikkauksillaan hekumoivia. Yksinkertaisesti: onnellinen on, jos on onnellinen.
Olen elänyt vuoden opintotuella ja välillä tuettomanakin säästöjen varassa, muutaman sadan euron kuukausibudjetilla. Ja mulla on ollut tähän astisen elämäni paras vuosi - tuntuu ettei vähävaraisuus ole pakottanut tinkimään elämänlaadusta millään tavalla. Tämä vuosi on auttanut keskittämään huomiota mielestäni elämän tärkeimpiin asioihin eli läheisiin ja sisäiseen rauhaan; näiden asioiden olemassaoloon kun ei varakkuus vaikuta.
Rahan väitetään tuovan turvallisuutta. Voi esimerkiksi hankkia vakuutuksia, jotka antavat onnettomuuden sattuessa rahaa takaisin, jotta voisi korvata onnettomuuden tuhoja. Perheelleen voi tarjota hyvät materialistiset puitteet elää, eikä lasten ei tarvitse valita harrastuksia niiden hinnan mukaan. Rahalla voi ehkä jopa sovittaa tekemiään rikoksia.
Raha toisaalta myös lisää turvattomuutta. Viiden tonnin hifi-kaiuttimet ja kuusinumeroinen pankkitilin saldo varmasti lisäävät huolta, kun on enemmän omaisuutta ja taloudellista statusta, jonka voi menettää. Jollei sitten rahaa tule ja mene niin paljon, ettei omaisuus enää huoletakaan. (Onko sellaisiakin rikkaita?)
Hukkasin rahahuolet joskus, kun tajusin, ettei raha ole elinehto. Hyvin minimaalisellakin rahankäytöllä voi täyttää elämän perustarpeet:
* Liftaus. Rahattomuus ei tarkoita sitä, että tarvitsisi jumiutua kotiinsa; rohkeus lähteä peukun kanssa tienvarteen takaa sen, että reissulle pääsee millä taloudellisella tilanteella tahansa. Suosittelen. Liftatessa kohtaa yleensä kovasti juttelemisesta kiinnostuneita, mielenkiintoisia ihmisiä.
* Soluttautuminen ystävien tai sukulaisten nurkkiin. Itse en ole tätä harrastanut, mutta uskon, että minulla on sellaisia ystäviä, joiden luona voisin väliaikaisesti asua, jos jostain syystä menettäisin kämppäni enkä saisi tarpeeksi pian uutta tilalle. Eikä tämä tarkoita loisimista; voihan isännöilleen ja emännöilleen olla hyödyksi esimerkiksi siivoamalla, laittamalla ruokaa ja olemalla seurana.
* Dyykkaus. Maailmassa tuotetaan ruokaa muistaakseni tuplasti tämän väestömäärän tarpeisiin, eli roskiin lentää ruokaa helvetinmoiset kasat. Ruokatarpeiden täyttäminen dyykkisafkan avulla vähentää ekologista jalanjälkeä kummasti. Itse tosin en juuri dyykkaa, koska haluan kulutusvalinnoillani tukea tiettyjä elintarvikkeita.
* Virikkeiden ei tarvitse olla maksullisia. Kirjastot tarjoavat loputtoman määrän kulttuuria kirjojen ja musiikin muodossa, laillisesti ja ilmaiseksi, ja levyjen lainaamisesta siirtyy jopa teostorahoja musiikintekijöille, ilmeisesti kunnan pussista. Luonnosta voi olla jatkuvasti haltioissaan, ja hyvällä mielikuvituksella omilla luontoretkillään voi korvata monia maksullisia harrastuksia, esimerkiksi kuntosalikäyntejä, sillä tarkilla silmillä luonnossa voi huomata vaikka minkälaisia kuntolaitteita. Musiikki-intoakin voi toteuttaa vaikka omatekoisilla soittimilla.
Ihmiskunnan ehkä vahvimmin maailmaa tuhoava piirre on yletön materialismi. Siksi tykkäänkin tämän hetkisesti lamasta. Pienillä tuloilla tulee automaattisestikin kulutettua melko ekologisesti, kun ei ole varaa hankkia jatkuvasti uutta (tarpeetontakin) tavaraa, vaan tulee mietittyä, tarvitsenko tätä oikeasti. Tosin valitettavasti esimerkiksi kasvikset ovat usein lihaa kalliimpia energia/hinta-suhteessa, joten opiskelijabudjetti ei houkuttele kasvissyöntiin.
Rahan vaikutusta onnellisuuteen on pohdittu paljon, enkä aio tässä ylistää ilmaisten asioiden onnellisuutta kohottavaa vaikutusta tai kritisoida rikkauksillaan hekumoivia. Yksinkertaisesti: onnellinen on, jos on onnellinen.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Miksi olla sosiaalisesti rohkea
Surullisena tai masentuneena usein kelailee, miten vuorovaikuttaminen ei edes kannata, ja miten parhaalta ratkaisulta tuntuu omassa itsessään ja itsesäälissään kelluminen ilman kontaktia ulkomaailmaan. Niin että ei siis varmastikaan saa mistään positiivista vaikutusta vaan on omassa surkeudessaan. Siis häh? Mun on nykyään mahdotonta nähdä enää, miten tuollaisen ajattelun perustelee. Kai ne masennuksen aiheuttamat aivosolmut vaan onnistuu täyttämään kaikki tuollaisen idioottilogiikan aukot, sillä hetkellä kun noin tuntee.
Itsestä kun ei löydy kaikkea, vaikka masennuksen aiheuttamassa itsekeskeisyydessä niin erehtyisi luulemaan. Vaikka ketään muuta ei voi päästä yhtä lähelle kuin itseä, muiltakin saa niin paljon kuin vain jaksaa vastaanottaa. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin muilta ihmisiltä saa väistämättä erilaisia näkemyksiä, kokemuksia, reaktioita ja ajatuksia, joita ei syntyisi suljetun pään sisällä. Ja kaikki mitä saa vastaan, kasvattaa.
Ikinä ei kannata erehtyä luulemaan, että olisi valmis ihmisenä ja persoonana. Muut ihmiset yleensä auttavat näkemään niin kutsuttuja vikoja, eli asioita, joita ei halua myöntää osaksi itseä. Niiden huomaaminen kai on parempi kuin niiden jättäminen kytemään ja kasvamaan? Turha pelätä sitäkään, että hui kamala, jos muut ihmiset huomaavat minusta epämiellyttäviä puolia, niitä kuitenkin löytyy jokaisesta. Omien heikkouksien myöntäminen yleensä antaa inhimillistä ja aitoa kuvaa; niin kutsutusti täydellinen ihminen on väistämättä etäinen, sillä jos toisesta ei ole huomannut heikkouksia, toista ei tunne vielä.
Lisäksi reaktioiden aiheuttaminen on mielettömän jännittävää. Jos ei muuten uskalla, voi vaikka antaa toiminnalleen tekosyyksi kokeellisen tiedonjanon - "haluan vain nähdä, mitä tapahtuu jos tässä pelissä tekee näin". Maailmaa passiivisesti seuraamallakin oppii kyllä, mutta itse peliin osallistuvana todennäköisemmin kohtaa niitä asioita, joita haluaisikin kohdata. Gandhinkin sanoin: "be the change you want to see in the world". Toki tällä ei voi oikeuttaa itselleen kansanmurhia ja sarjaraiskauksia, mutta tarkoitinkin vain pieniä asioita; sitä että antaisi itselleen rohkeutta kokeilla, millä eri tavoilla voi olla itsensä.
Joskus tuntuu siltä, ettei ole voimia tai halua vaikuttaa ulkomaailman kanssa mitenkään. Miten sitä voimaa ja motivaatiota sitten löytäisi omasta voimattomasta itsestään, peiton alta maailmaa piilossa? Viimeiset voiman rippeet tuskin menevät hukkaan, jos ne kuluttaa vaikka kaverille soittamiseen, että hei voisitko tulla mun kanssa juomaan teetä ja olemaan läsnä.
En tarkoittanut nostaa sosiaalista kanssakäymistä yli yksinolon, vietän itsekin hyvin paljon laatuaikaa vain itseni kanssa, enkä kyllä haluaisi karsia siitä ajasta yhtään. Sosiaalisiin tilanteisiin kuitenkin pääsee ja joutuu väistämättä - miksei niistä voisi ottaa kaikkea irti sen sijaan, että toimii mahdollisimman huomaamattomasti ja sovinnaisesti tai tuskastelee piilossa epävarmana.
Itsestä kun ei löydy kaikkea, vaikka masennuksen aiheuttamassa itsekeskeisyydessä niin erehtyisi luulemaan. Vaikka ketään muuta ei voi päästä yhtä lähelle kuin itseä, muiltakin saa niin paljon kuin vain jaksaa vastaanottaa. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin muilta ihmisiltä saa väistämättä erilaisia näkemyksiä, kokemuksia, reaktioita ja ajatuksia, joita ei syntyisi suljetun pään sisällä. Ja kaikki mitä saa vastaan, kasvattaa.
Ikinä ei kannata erehtyä luulemaan, että olisi valmis ihmisenä ja persoonana. Muut ihmiset yleensä auttavat näkemään niin kutsuttuja vikoja, eli asioita, joita ei halua myöntää osaksi itseä. Niiden huomaaminen kai on parempi kuin niiden jättäminen kytemään ja kasvamaan? Turha pelätä sitäkään, että hui kamala, jos muut ihmiset huomaavat minusta epämiellyttäviä puolia, niitä kuitenkin löytyy jokaisesta. Omien heikkouksien myöntäminen yleensä antaa inhimillistä ja aitoa kuvaa; niin kutsutusti täydellinen ihminen on väistämättä etäinen, sillä jos toisesta ei ole huomannut heikkouksia, toista ei tunne vielä.
Lisäksi reaktioiden aiheuttaminen on mielettömän jännittävää. Jos ei muuten uskalla, voi vaikka antaa toiminnalleen tekosyyksi kokeellisen tiedonjanon - "haluan vain nähdä, mitä tapahtuu jos tässä pelissä tekee näin". Maailmaa passiivisesti seuraamallakin oppii kyllä, mutta itse peliin osallistuvana todennäköisemmin kohtaa niitä asioita, joita haluaisikin kohdata. Gandhinkin sanoin: "be the change you want to see in the world". Toki tällä ei voi oikeuttaa itselleen kansanmurhia ja sarjaraiskauksia, mutta tarkoitinkin vain pieniä asioita; sitä että antaisi itselleen rohkeutta kokeilla, millä eri tavoilla voi olla itsensä.
Joskus tuntuu siltä, ettei ole voimia tai halua vaikuttaa ulkomaailman kanssa mitenkään. Miten sitä voimaa ja motivaatiota sitten löytäisi omasta voimattomasta itsestään, peiton alta maailmaa piilossa? Viimeiset voiman rippeet tuskin menevät hukkaan, jos ne kuluttaa vaikka kaverille soittamiseen, että hei voisitko tulla mun kanssa juomaan teetä ja olemaan läsnä.
En tarkoittanut nostaa sosiaalista kanssakäymistä yli yksinolon, vietän itsekin hyvin paljon laatuaikaa vain itseni kanssa, enkä kyllä haluaisi karsia siitä ajasta yhtään. Sosiaalisiin tilanteisiin kuitenkin pääsee ja joutuu väistämättä - miksei niistä voisi ottaa kaikkea irti sen sijaan, että toimii mahdollisimman huomaamattomasti ja sovinnaisesti tai tuskastelee piilossa epävarmana.
tiistai 17. marraskuuta 2009
On helppoa tykätä ja olla.
Minua ei ole pitkään aikaan pelottanut uskaltautua uusiin ihmissuhteisiin. Olen uskaltanut sanoa, että olen ihastunut, vaikken ole varma toisesta. En ole heti alkuvaiheissa ajatellut normaaliin pessimistiseen tapaani, että eihän tästä ikinä mitään tule, joten turha yrittääkään. Keksin ainakin kaksi syytä hermoilusta luopumiseen:
1) Sen tajuaminen, että kaikki on nyt. Voin kokea ihmeellisiä ja ihania asioita jonkun kanssa tänään. Joskus niiden kokeminen ehkä lakkaa, mutta ihmissuhteeseen käytetty aika ei muutu turhaksi suhteen loppuessa, koska suhde kuitenkin kasvattaa, tekee pysyviä muutoksia osallisiin henkilöihin. Kaikki mikä tapahtuu, muuttuu pysyväksi meissä, ainakin ajatusten ratojen muutoksina. Tulevan pohtiminenkin muuttaa ajatuskulkuja, mutta niillä on varaa muuttua ja kehittyä koko ajan tulevaisuuden tullessa vastaan. Tulevaisuus lienee, menneet tapahtumat olivat ja ovat.
Mielestäni tärkeä osa maailman hienoutta on se, ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ehkä huomenna on maailman siistein päivä, ehkä perustylsä tai perusihana. Joka tapauksessa elämän tutkiminen on jännittävää; mitä tapahtuu, mitä minä voin tehdä, mitä minussa tapahtuu? Eihän elämässä olisi mitään mielenkiintoa, jos henkilökohtaisesta elämästäänkin voisi tietää asioita aivan varmoiksi. Luotan muutokseen - vaikka olisin heroiininarkkari, töissä eduskunnassa ja vailla ystäviä, aina tapahtuu muutoksia (jokainen voi aina tehdä muutoksia), osa niistä väistämättä parempaan.
Edelliset kappaleet olivat varmasti epäkonkreettista haihattelua kenen tahansa silmille. En osaa vielä kirjoittaa noista asioista, ehkä yritän joskus isompana uudelleen. :)
2) Itseni hyväksyminen ja vertailusta luopuminen. Olen maailman paras syyskuun 26. päivänä syntynyt nimiseni tyttö ja se riittää. Minun ei tarvitse olla paras missään muussa, ei edes parhaimpien joukossa. Olen juuri niin uniikki kuin mitä kaikki muutkin; kenelläkään ei ole samanlaista yhdistelmää kokemuksia, tietoa tai geenejä kuin minulla tai kuin kenelläkään muullakaan. En ole huonompi, parempi tai omalaatuisempi kuin kukaan muukaan. Olen vain minä, ja olen hyvä näin.
Eli minun ei tarvitse olla kenellekään maailman tärkein. Jokainen ystävä, ihastus, kaveri, on eri tavalla tärkeä. Ei ole minulta pois, jos joku erityisesti tykkäämäni ihminen tykkää hirmuisesti jostakusta toisesta, jos hän tykkää myös minusta minuna.
Keväällä itkeskelin putkiaivoisesti ystävälleni, miten en jaksa pitää ihmissuhteita yllä ja rupean erakoksi, koska ihmissuhteeni kaatuivat aina. Ystäväni vastasi jotakuinkin niin, että voisithan sitten samantien vaikka tappaa itsesi heti, koska elämä kuitenkin loppuu joskus. Niin. Voisihan sitä niinkin.
1) Sen tajuaminen, että kaikki on nyt. Voin kokea ihmeellisiä ja ihania asioita jonkun kanssa tänään. Joskus niiden kokeminen ehkä lakkaa, mutta ihmissuhteeseen käytetty aika ei muutu turhaksi suhteen loppuessa, koska suhde kuitenkin kasvattaa, tekee pysyviä muutoksia osallisiin henkilöihin. Kaikki mikä tapahtuu, muuttuu pysyväksi meissä, ainakin ajatusten ratojen muutoksina. Tulevan pohtiminenkin muuttaa ajatuskulkuja, mutta niillä on varaa muuttua ja kehittyä koko ajan tulevaisuuden tullessa vastaan. Tulevaisuus lienee, menneet tapahtumat olivat ja ovat.
Mielestäni tärkeä osa maailman hienoutta on se, ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ehkä huomenna on maailman siistein päivä, ehkä perustylsä tai perusihana. Joka tapauksessa elämän tutkiminen on jännittävää; mitä tapahtuu, mitä minä voin tehdä, mitä minussa tapahtuu? Eihän elämässä olisi mitään mielenkiintoa, jos henkilökohtaisesta elämästäänkin voisi tietää asioita aivan varmoiksi. Luotan muutokseen - vaikka olisin heroiininarkkari, töissä eduskunnassa ja vailla ystäviä, aina tapahtuu muutoksia (jokainen voi aina tehdä muutoksia), osa niistä väistämättä parempaan.
Edelliset kappaleet olivat varmasti epäkonkreettista haihattelua kenen tahansa silmille. En osaa vielä kirjoittaa noista asioista, ehkä yritän joskus isompana uudelleen. :)
2) Itseni hyväksyminen ja vertailusta luopuminen. Olen maailman paras syyskuun 26. päivänä syntynyt nimiseni tyttö ja se riittää. Minun ei tarvitse olla paras missään muussa, ei edes parhaimpien joukossa. Olen juuri niin uniikki kuin mitä kaikki muutkin; kenelläkään ei ole samanlaista yhdistelmää kokemuksia, tietoa tai geenejä kuin minulla tai kuin kenelläkään muullakaan. En ole huonompi, parempi tai omalaatuisempi kuin kukaan muukaan. Olen vain minä, ja olen hyvä näin.
Eli minun ei tarvitse olla kenellekään maailman tärkein. Jokainen ystävä, ihastus, kaveri, on eri tavalla tärkeä. Ei ole minulta pois, jos joku erityisesti tykkäämäni ihminen tykkää hirmuisesti jostakusta toisesta, jos hän tykkää myös minusta minuna.
Keväällä itkeskelin putkiaivoisesti ystävälleni, miten en jaksa pitää ihmissuhteita yllä ja rupean erakoksi, koska ihmissuhteeni kaatuivat aina. Ystäväni vastasi jotakuinkin niin, että voisithan sitten samantien vaikka tappaa itsesi heti, koska elämä kuitenkin loppuu joskus. Niin. Voisihan sitä niinkin.
Tervehdys
Olen noin vuoden harkinnut oman blogin aloittamista, mutta minun on ollut hankala päättää, mitä näkökulmaa käyttäisin blogissani sekä minkälaisiin asioihin rajaisin blogaamiseni. Yllättävää kyllä löysin inspiraation cracked.comin poikkeuksellisen vakavasta artikkelista 7 reasons the 21st Century is Making You Miserable, joka aika lailla pakotti minut tähän aiheeseen. Tekstissä käsitellään muun muassa median keskittymistä tuhoon ja epäonneen, koska sen on havaittu houkuttelevan enemmän lukijoita. Aion silti kirjoittaa päinvastaisesti, vaikka saisin vain satunnaisia lukijoita, joista kukaan ei haluaisi jäädä lukemaan juttujani pidemmäksi aikaa.
Siis haluan kirjoittaa siitä, mikä on hyvin, kun mediat ympärillä tuntuvat mässäilevän vain kaikella katastrofaalisella ja kauhistuttavalla. Surku-uutiset tuntuvat myös vetävän enemmän lukijoita puoleensa. Ehkä niistä on helppo kaivaa tekosyitä omalle maailmantuskalleen, tai kenties jopa kokea ylemmyyttä, kun voi jatkuvasti lukea siitä, miten muilla menee vielä huonommin.
Tässä blogissa tulen siis todennäköisesti esittelemään omia positiivisuuteen johtaneita ajatuskyhäelmiäni, sekä käsittelemään löytämiäni teemaan sopivia tekstejä. En tarkoita katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan pyrin olemaan realistinen, realistisesti positiivinen, vastakohtana sille miten useat sanovat "en minä ole pessimisti, olen vain realisti". Realistista on tietääkseni myös nähdä omat realistiset mahdollisuutensa, minkä useat pessimisti-realistit unohtavat. Realismia on myös nähdä hyvää maailmassa, koska median ja ihmisten välisten keskusteluidenkin painotuksista (eihän hyvistä asioista voi puhua, koska toinen tulee kateelliseksi) huolimatta maailmassa on valtavasti piristäviä asioita, edistystä ja onnea.
Olen kuullut muuttuneeni pinnalliseksi, kun parannuin masennuksesta. Etenkin nuorten keskuudessa tuntuu esiintyvän yleinen harhaluulo, että syvällisyys tarkoittaa maailman painostavien asioiden tiedostamista - hyvien asioiden tiedostaminenhan olisi pinnallista hedonismia. Olen myös kuullut joidenkin ajattelevan, että mitä fiksumpi on, sitä surullisempi on oltava, koska silloin ymmärtää ja näkee enemmän tuskaa. Mutta fiksuuden kasvaessa entisestään alkaakin nähdä näille ongelmille myös ratkaisumahdollisuuksia!
Kiitos.
Siis haluan kirjoittaa siitä, mikä on hyvin, kun mediat ympärillä tuntuvat mässäilevän vain kaikella katastrofaalisella ja kauhistuttavalla. Surku-uutiset tuntuvat myös vetävän enemmän lukijoita puoleensa. Ehkä niistä on helppo kaivaa tekosyitä omalle maailmantuskalleen, tai kenties jopa kokea ylemmyyttä, kun voi jatkuvasti lukea siitä, miten muilla menee vielä huonommin.
Tässä blogissa tulen siis todennäköisesti esittelemään omia positiivisuuteen johtaneita ajatuskyhäelmiäni, sekä käsittelemään löytämiäni teemaan sopivia tekstejä. En tarkoita katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan pyrin olemaan realistinen, realistisesti positiivinen, vastakohtana sille miten useat sanovat "en minä ole pessimisti, olen vain realisti". Realistista on tietääkseni myös nähdä omat realistiset mahdollisuutensa, minkä useat pessimisti-realistit unohtavat. Realismia on myös nähdä hyvää maailmassa, koska median ja ihmisten välisten keskusteluidenkin painotuksista (eihän hyvistä asioista voi puhua, koska toinen tulee kateelliseksi) huolimatta maailmassa on valtavasti piristäviä asioita, edistystä ja onnea.
Olen kuullut muuttuneeni pinnalliseksi, kun parannuin masennuksesta. Etenkin nuorten keskuudessa tuntuu esiintyvän yleinen harhaluulo, että syvällisyys tarkoittaa maailman painostavien asioiden tiedostamista - hyvien asioiden tiedostaminenhan olisi pinnallista hedonismia. Olen myös kuullut joidenkin ajattelevan, että mitä fiksumpi on, sitä surullisempi on oltava, koska silloin ymmärtää ja näkee enemmän tuskaa. Mutta fiksuuden kasvaessa entisestään alkaakin nähdä näille ongelmille myös ratkaisumahdollisuuksia!
Kiitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)