Surullisena tai masentuneena usein kelailee, miten vuorovaikuttaminen ei edes kannata, ja miten parhaalta ratkaisulta tuntuu omassa itsessään ja itsesäälissään kelluminen ilman kontaktia ulkomaailmaan. Niin että ei siis varmastikaan saa mistään positiivista vaikutusta vaan on omassa surkeudessaan. Siis häh? Mun on nykyään mahdotonta nähdä enää, miten tuollaisen ajattelun perustelee. Kai ne masennuksen aiheuttamat aivosolmut vaan onnistuu täyttämään kaikki tuollaisen idioottilogiikan aukot, sillä hetkellä kun noin tuntee.
Itsestä kun ei löydy kaikkea, vaikka masennuksen aiheuttamassa itsekeskeisyydessä niin erehtyisi luulemaan. Vaikka ketään muuta ei voi päästä yhtä lähelle kuin itseä, muiltakin saa niin paljon kuin vain jaksaa vastaanottaa. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin muilta ihmisiltä saa väistämättä erilaisia näkemyksiä, kokemuksia, reaktioita ja ajatuksia, joita ei syntyisi suljetun pään sisällä. Ja kaikki mitä saa vastaan, kasvattaa.
Ikinä ei kannata erehtyä luulemaan, että olisi valmis ihmisenä ja persoonana. Muut ihmiset yleensä auttavat näkemään niin kutsuttuja vikoja, eli asioita, joita ei halua myöntää osaksi itseä. Niiden huomaaminen kai on parempi kuin niiden jättäminen kytemään ja kasvamaan? Turha pelätä sitäkään, että hui kamala, jos muut ihmiset huomaavat minusta epämiellyttäviä puolia, niitä kuitenkin löytyy jokaisesta. Omien heikkouksien myöntäminen yleensä antaa inhimillistä ja aitoa kuvaa; niin kutsutusti täydellinen ihminen on väistämättä etäinen, sillä jos toisesta ei ole huomannut heikkouksia, toista ei tunne vielä.
Lisäksi reaktioiden aiheuttaminen on mielettömän jännittävää. Jos ei muuten uskalla, voi vaikka antaa toiminnalleen tekosyyksi kokeellisen tiedonjanon - "haluan vain nähdä, mitä tapahtuu jos tässä pelissä tekee näin". Maailmaa passiivisesti seuraamallakin oppii kyllä, mutta itse peliin osallistuvana todennäköisemmin kohtaa niitä asioita, joita haluaisikin kohdata. Gandhinkin sanoin: "be the change you want to see in the world". Toki tällä ei voi oikeuttaa itselleen kansanmurhia ja sarjaraiskauksia, mutta tarkoitinkin vain pieniä asioita; sitä että antaisi itselleen rohkeutta kokeilla, millä eri tavoilla voi olla itsensä.
Joskus tuntuu siltä, ettei ole voimia tai halua vaikuttaa ulkomaailman kanssa mitenkään. Miten sitä voimaa ja motivaatiota sitten löytäisi omasta voimattomasta itsestään, peiton alta maailmaa piilossa? Viimeiset voiman rippeet tuskin menevät hukkaan, jos ne kuluttaa vaikka kaverille soittamiseen, että hei voisitko tulla mun kanssa juomaan teetä ja olemaan läsnä.
En tarkoittanut nostaa sosiaalista kanssakäymistä yli yksinolon, vietän itsekin hyvin paljon laatuaikaa vain itseni kanssa, enkä kyllä haluaisi karsia siitä ajasta yhtään. Sosiaalisiin tilanteisiin kuitenkin pääsee ja joutuu väistämättä - miksei niistä voisi ottaa kaikkea irti sen sijaan, että toimii mahdollisimman huomaamattomasti ja sovinnaisesti tai tuskastelee piilossa epävarmana.
Siistiä miten itseensä vetäytymisen ja oikeesti minuutensa kanssa sinuiksi tulemisen näet automaattisesti jotenkin surkeana ja negatiivisena asiana. Sori sinäänsä kun en vaivautunut edes koko postiasi lukemaan, vaikutathan oikeesti älykkäältä ihmiseltä. En ymmärrä miten näet jotenkin automaattisesti ylivertaisena vastaanottavan elämänasenteen. Näen lisäksi naivina että itseensä vetäytymisen syynä on suoralta kädeltä joku absurdi hylkäämisen tai ulosjäämisen pelko.
VastaaPoistaKai olen vain taantunut narsisti. Sosiaalisella interaktiolla ja tiettytn yhteisöön väkinäisellä sopeutumisella (sitähän ihmisten välinen kommunikaatio on) olen huomannut löytäneeni vain tiettyihin kapeisiin asiayhteyksiin luotuoja totuuksia, mun (todellinen?) maailma on pääni sisällä.
Nyt jatkan transseksuaalien tyttöjen kanssa netissä puhumista ja Emmin kuuntelua, ei kai tässä muuta voi.
Ehkä kirjoitin epäselvästi, mutta mielestäni itseensävetäytyminen ei johdu automaattisesti hylkäämisenpelosta, enkä ymmärrä mistä kohden tekstiäni tuollaisen idean poimit. En pidä vetäytyvyyttä surkeana, olenhan itsekin hyvin voimakkaasti itseeni vetäytyvä (ja onnellinen), enkä koe että se johtuisi huonosta itsetunnosta tai jostain absurdista pelosta. Useimmiten vain koen kiinnostavimmiksi oman sisäisen maailmani.
VastaaPoistaTiiän kyllä olevani ihan naiivin positiivinen, mutta musta elämä on aika hauskaa niin.
Lähinnä tässä oli kai pointtina se, että kannattaa ottaa toisista ihmisistä ilo irti, kerta niiden kanssa joutuu kuitenkin olemaan tekemisissä. (d'oh)
Kiinnostavaa, että kommentoit vastaan.