Minua ei ole pitkään aikaan pelottanut uskaltautua uusiin ihmissuhteisiin. Olen uskaltanut sanoa, että olen ihastunut, vaikken ole varma toisesta. En ole heti alkuvaiheissa ajatellut normaaliin pessimistiseen tapaani, että eihän tästä ikinä mitään tule, joten turha yrittääkään. Keksin ainakin kaksi syytä hermoilusta luopumiseen:
1) Sen tajuaminen, että kaikki on nyt. Voin kokea ihmeellisiä ja ihania asioita jonkun kanssa tänään. Joskus niiden kokeminen ehkä lakkaa, mutta ihmissuhteeseen käytetty aika ei muutu turhaksi suhteen loppuessa, koska suhde kuitenkin kasvattaa, tekee pysyviä muutoksia osallisiin henkilöihin. Kaikki mikä tapahtuu, muuttuu pysyväksi meissä, ainakin ajatusten ratojen muutoksina. Tulevan pohtiminenkin muuttaa ajatuskulkuja, mutta niillä on varaa muuttua ja kehittyä koko ajan tulevaisuuden tullessa vastaan. Tulevaisuus lienee, menneet tapahtumat olivat ja ovat.
Mielestäni tärkeä osa maailman hienoutta on se, ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ehkä huomenna on maailman siistein päivä, ehkä perustylsä tai perusihana. Joka tapauksessa elämän tutkiminen on jännittävää; mitä tapahtuu, mitä minä voin tehdä, mitä minussa tapahtuu? Eihän elämässä olisi mitään mielenkiintoa, jos henkilökohtaisesta elämästäänkin voisi tietää asioita aivan varmoiksi. Luotan muutokseen - vaikka olisin heroiininarkkari, töissä eduskunnassa ja vailla ystäviä, aina tapahtuu muutoksia (jokainen voi aina tehdä muutoksia), osa niistä väistämättä parempaan.
Edelliset kappaleet olivat varmasti epäkonkreettista haihattelua kenen tahansa silmille. En osaa vielä kirjoittaa noista asioista, ehkä yritän joskus isompana uudelleen. :)
2) Itseni hyväksyminen ja vertailusta luopuminen. Olen maailman paras syyskuun 26. päivänä syntynyt nimiseni tyttö ja se riittää. Minun ei tarvitse olla paras missään muussa, ei edes parhaimpien joukossa. Olen juuri niin uniikki kuin mitä kaikki muutkin; kenelläkään ei ole samanlaista yhdistelmää kokemuksia, tietoa tai geenejä kuin minulla tai kuin kenelläkään muullakaan. En ole huonompi, parempi tai omalaatuisempi kuin kukaan muukaan. Olen vain minä, ja olen hyvä näin.
Eli minun ei tarvitse olla kenellekään maailman tärkein. Jokainen ystävä, ihastus, kaveri, on eri tavalla tärkeä. Ei ole minulta pois, jos joku erityisesti tykkäämäni ihminen tykkää hirmuisesti jostakusta toisesta, jos hän tykkää myös minusta minuna.
Keväällä itkeskelin putkiaivoisesti ystävälleni, miten en jaksa pitää ihmissuhteita yllä ja rupean erakoksi, koska ihmissuhteeni kaatuivat aina. Ystäväni vastasi jotakuinkin niin, että voisithan sitten samantien vaikka tappaa itsesi heti, koska elämä kuitenkin loppuu joskus. Niin. Voisihan sitä niinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti