Pelottavia muutoksia ja eroja ja samanlaisuuksia

Mun on ristiriitaisesti vaikea hyväksyä eroja sekä samanlaisuutta, vaikka tiedän, että samanlaisuuden sekä erilaisuuden kieltäminen olisi elämän kieltämistä. Mun on vaikea myöntää, että olen jollain tapaa a) parempi b) samanlainen c) huonompi kuin muut. Ehkä vaikeuden luokin se, että näen rajapinnan mä/muut, ja sen yli voi olla vuorovaikutusta, josta ei voi etukäteen ennustaa millaista se on, koska en mä tunne edes tätä mä-puolta kaikenkaikkiaan. Mä olen hullun konservatiivinen ihminen. Niin ja tietysti kyllästyn heti, jos joskus onnistunkin ennustamaan, mitä näistä vuorovaikutuksista seuraa.

Mun on vaikea hyväksyä, että maailma ei ole valmis, vaikka tiedostan, että valmis maailma olisi kirjaimellisestikin kuolettavan tylsä. Mua pelottaa potentiaali mussa. Mä en millään uskaltaisi olla semmoinen, joka raahailee muita intoilussaan ja puhuu huonosti muotoiltua hippipaskaa kuvitellen, että voisi siten mikrotasolla saada ympäristöään yhteistyökykyisemmäksi ja onnellisemmaksi. Semmoinen, joka auttaa niitä viimeisimpiäkin avaamaan silmiä, että wou, miten vitin siisti paikka tää onkaan ja miten siistiä on hallita tämmöistä ihmispäätä ja -ruumista.

Mun on vaikea myöntää, että en ookaan kaikinpuolinen ihan pohjimmainen ja laitimmainen pälli, vaan välillä luulen, että voisin tarjota jollekulle ihmiselle jotain uutta. Mua pelottaa ylimieliseksi leimaantuminen, jos ei olekaan aina nöyristä nöyrin. Onhan mun ajatukset usein mun mielestä hyviä juttuja ja mua kiinnostaa nähdä minne ne johtaa ja miten ne vaikuttavat muissa, mutta enhän mä tiedä, onko ne loppujen lopuksi hyviä juttuja. Nää on vaan näitä mun ajatuskokeiluja, mutta oon aivan avoin osallistumaan teidänkin kokeiluihin.

Lisäksi musta voi joskus tuntua nololta olla se tyyppi, jolle täytyy vääntää rautalangasta tai jolle ei uskalleta edes antaa neuvoja, koska se näyttää niin epävarmalta, että se varmaan alkaa itkeä, jos sille sanoo, että sen työselostuksen kansilehti on väärin muotoiltu. Vaikka jälkijunailijatkin ovat tärkeitä siltä varalta, että huippu-uusi tekniikka pettääkin ja kaikki sen mukaan varastoitu tuhoutuu.

Oikeastaan taisin huijata itteeni aiemmin, kyllähän tuntuu tosi helpottavalta huomata, että noi muut koostuvat samanlaisista hellyyttävistä bugeista ja reaktiovasteista kuin itsekin. Mutta kyllä tässä päässä toisinaan ilmenee sellaista ajatusta, että pitäisi olla samalla jotenkin erilainen, minut pitäisi jollain tapaa voida määrittää juuri minuksi eikä myös keneksi tahansa muuksi. Vaikka massakin on tärkeää, että jonkinlainen konservatiivisuus pysyy yllä. Mehän ehtisimme tuhota itsemme lukemattomia kertoja, jos aina juoksisimme kaoottisesti täysiä uusien ideoiden perässä hyläten vanhoja.

Mä oon 99,9-prosenttisesti samanlaista, ja ne loput uniikit jututkin toistuvat jossain muualla, ainoastaan tän kaiken yhteinen koostumus on uniikki, ehkä.

Ei auta kuin hyväksyä, että me ollaan tämmöistä itseään korjaavaa massaa. Maailma nyt sattuu toimimaan niin, että samat, toimivat asiat toistuvat joka puolella, enimmäkseen samanlaisina mutta myös välillä muuttuvina. Jotkut muutokset voivat aikaistaa muuttuneen kuolemaa ja jättää muutoksen ainutkertaiseksi, parhaat muutokset säilyvät ja auttavat sopeutumista edelleen, eikä etukäteen voi tietää, kummanlainen muutos on kyseessä. Pahimmillaan mä voin olla niin radikaali muutos, että kuolisin, mutta eihän sitäkään voi välttää tapahtumasta.

Vähänkö noloa

Häpeä ja huono itsetunto tuntuvat lukinneen mun päätä ja toimintaa viimeisen vuoden aikana yllättävän voimakkain ottein, koitan availla niitä solmuja pienissä osissa.

En mä voi paljastaa miten tyhmä oon, nuo tajuaisivat varmaan alkaa vältellä huomattuaan kuinka kehittymätön olio olen. En usko tarpeeksi siihen, että oikeasti oppisin kaikista tehokkaammin vilauttelemalla mun pään keskeneräisiä sisuksia. Järkevämpi antaisi muiden päättää itse, olenko niin hirvittävä, että pitäisi vältellä välttyäkseen huonoilta vaikutteilta. Mutta eivät he voi tehdä päätöstä jollen itse näytä, mitä mä oon yrittänyt tällä piipityksellä ja arkailulla ja pahoittelulla suojella.

En mä kyllä pysty tätä mitenkään perustelemaan muiden ihmisten suojelemisella. Jos oikeasti olisin jollain tapaa niin turmeltunut yksilö, että minua olisi hyväksi vältellä, kannattaisi varmaan näyttää se ulospäin, jotta ihmiset osaisivat varoa. Itseänihän mä tässä suojelen muhun osuvilta reaktioilta, tunteiden interferensseiltä ja muutokselta.

Eikö tämmöset asiat yleensä käsitellä joskus 12-vuotiaana? Mulla taitaa olla harrastuksena säännöllisesti laskea itseäni takaisin esipuberteettilapsen tasolle, ihmetellä niitä samoja asioita eri tavoilla, että löytäisin eniten hyvää oloa ylläpitäviä suhtautumisia ja huomaisin, missä suhteessa oon kattonut aina väärinpäin, välillä tosin luon myös ongelmia niistä samoista vanhoista jutuista tai ihan uusista idiooteista pikkuseikoista.

Ehkä tää on vaan jotain ylilyövää nöyryyttä. Vaikka kyllähän mä nään, että yhtä lailla ne mun rakkaat kamut, joiden seurassa jännitän, on ihan hemmetin daijuja ja tietämättömiä ja inhimillisiä. Välillä saatan kaivaa häpeilyn peitteeksi, että kaikki eivät aivan suoraan näkisi, kuinka tyhjä ihminen oonkaan. Häpeä ja huono itsetunto kyllä tuntuvat kattavan aika ison osan mun koostumuksesta. Toisinaan pelottaa, että mitä muhun sitten jää, kun selvitän nää solmut?

No okei, kyl sinne jää vaikka mitä. Inspiraatiota, maailmanparannushaluja, hoivaviettiä, vahvaa tunteisiin uppoamista, loogista päättelykykyä, no hitto, älyä ja ideoitakin. Ja osaanhan mä selkeästi uusia solmujakin kehittää jos vanhoissa ei oo tarpeeksi, joten ei ole pelättävää siinäkään, jos ois jotenkin valmis, kun tää asia on fiksattu.

Niin ja entä jos ihmiset näkisivät, että mähän diggaan mua? Vähänkö noloa, miten toi voi tykätä itestään vaikka se on noin naiivi ja ruma ja sivistymätön eikä osaa edes ajatella. Ajattelenko mä noin? En taida. Miksi mä aliarvioisin ihmisiä kuvittelemalla, että joku ajattelisi noin. Joku kyllä varmasti ajatteleekin noin, mutta tällä ei soisi mun elämään olevan merkitystä, koska maailmassa on tarpeeksi ihmisiä, jotta voin koota läheispiirini niistä, jotka arvostavat mua ja ehkä arvostelevatkin mutta silleen rakastavaan sävyyn.

Tuleekos sieltä tuttavapiiristä mieleen paljon ihmisiä, jotka jollain tapaa alentaisivat arvoaan olemalla tyytyväisiä itseensä? Siellä on kyllä ihmisiä, jotka voisivat toisinaan olla kriittisempiä itseään kohtaan ja ehkä sitä kautta oppia toimimaan omaa ja ympäristön hyvinvointia lisäävästi, mutta rakentavaa kriittisyyttä ei taida olla se, että pimittää ajatuksiaan ja kauhistelee ja jäätyy sille kuinka nolo tyyppi itse sattuu olemaan. Kiva, et tiina on vihdoin oppinut arvostamaan itteään, kun onhan se omalla tavallaan ihan fiksu ja kiva, vaikka onkin vähän outo.