Mun on ristiriitaisesti vaikea hyväksyä eroja sekä samanlaisuutta, vaikka tiedän, että samanlaisuuden sekä erilaisuuden kieltäminen olisi elämän kieltämistä. Mun on vaikea myöntää, että olen jollain tapaa a) parempi b) samanlainen c) huonompi kuin muut. Ehkä vaikeuden luokin se, että näen rajapinnan mä/muut, ja sen yli voi olla vuorovaikutusta, josta ei voi etukäteen ennustaa millaista se on, koska en mä tunne edes tätä mä-puolta kaikenkaikkiaan. Mä olen hullun konservatiivinen ihminen. Niin ja tietysti kyllästyn heti, jos joskus onnistunkin ennustamaan, mitä näistä vuorovaikutuksista seuraa.
Mun on vaikea hyväksyä, että maailma ei ole valmis, vaikka tiedostan, että valmis maailma olisi kirjaimellisestikin kuolettavan tylsä. Mua pelottaa potentiaali mussa. Mä en millään uskaltaisi olla semmoinen, joka raahailee muita intoilussaan ja puhuu huonosti muotoiltua hippipaskaa kuvitellen, että voisi siten mikrotasolla saada ympäristöään yhteistyökykyisemmäksi ja onnellisemmaksi. Semmoinen, joka auttaa niitä viimeisimpiäkin avaamaan silmiä, että wou, miten vitin siisti paikka tää onkaan ja miten siistiä on hallita tämmöistä ihmispäätä ja -ruumista.
Mun on vaikea myöntää, että en ookaan kaikinpuolinen ihan pohjimmainen ja laitimmainen pälli, vaan välillä luulen, että voisin tarjota jollekulle ihmiselle jotain uutta. Mua pelottaa ylimieliseksi leimaantuminen, jos ei olekaan aina nöyristä nöyrin. Onhan mun ajatukset usein mun mielestä hyviä juttuja ja mua kiinnostaa nähdä minne ne johtaa ja miten ne vaikuttavat muissa, mutta enhän mä tiedä, onko ne loppujen lopuksi hyviä juttuja. Nää on vaan näitä mun ajatuskokeiluja, mutta oon aivan avoin osallistumaan teidänkin kokeiluihin.
Lisäksi musta voi joskus tuntua nololta olla se tyyppi, jolle täytyy vääntää rautalangasta tai jolle ei uskalleta edes antaa neuvoja, koska se näyttää niin epävarmalta, että se varmaan alkaa itkeä, jos sille sanoo, että sen työselostuksen kansilehti on väärin muotoiltu. Vaikka jälkijunailijatkin ovat tärkeitä siltä varalta, että huippu-uusi tekniikka pettääkin ja kaikki sen mukaan varastoitu tuhoutuu.
Oikeastaan taisin huijata itteeni aiemmin, kyllähän tuntuu tosi helpottavalta huomata, että noi muut koostuvat samanlaisista hellyyttävistä bugeista ja reaktiovasteista kuin itsekin. Mutta kyllä tässä päässä toisinaan ilmenee sellaista ajatusta, että pitäisi olla samalla jotenkin erilainen, minut pitäisi jollain tapaa voida määrittää juuri minuksi eikä myös keneksi tahansa muuksi. Vaikka massakin on tärkeää, että jonkinlainen konservatiivisuus pysyy yllä. Mehän ehtisimme tuhota itsemme lukemattomia kertoja, jos aina juoksisimme kaoottisesti täysiä uusien ideoiden perässä hyläten vanhoja.
Mä oon 99,9-prosenttisesti samanlaista, ja ne loput uniikit jututkin toistuvat jossain muualla, ainoastaan tän kaiken yhteinen koostumus on uniikki, ehkä.
Ei auta kuin hyväksyä, että me ollaan tämmöistä itseään korjaavaa massaa. Maailma nyt sattuu toimimaan niin, että samat, toimivat asiat toistuvat joka puolella, enimmäkseen samanlaisina mutta myös välillä muuttuvina. Jotkut muutokset voivat aikaistaa muuttuneen kuolemaa ja jättää muutoksen ainutkertaiseksi, parhaat muutokset säilyvät ja auttavat sopeutumista edelleen, eikä etukäteen voi tietää, kummanlainen muutos on kyseessä. Pahimmillaan mä voin olla niin radikaali muutos, että kuolisin, mutta eihän sitäkään voi välttää tapahtumasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti