(Tämäkin on jotain vanhaa.)
Orgaanisessa kemiassa sidokset voivat muodostua pääosin kolmenlaisina eri reaktioina:
substituutioina, eliminaatioina, additioina.
Substituutio on sitä, että jokin uusi siirtyy vanhan paikalle.
Vanha voi loitota samaan aikaan, kun uusi hiljalleen ujuttuu tilalle toisaalta.
Toisissa yhdisteissä aiemman sidoksen pitää katketa ensin,
ja vasta sen katkettua lopullisesti on uudelle tilaa.
Eliminaatiossa vanha toiminnallisuus lähtee pois, eikä uutta oteta tilalle.
Aiemmin tuttu rooli siis eliminoidaan nykyisyydestä.
Additio eli lisääminen on tälle vastakohta; additiossa sidos muodostuu sellaiseen kohtaan, joka ei akuutissa menneisyydessä ollut järjestynyt tällä tavalla.
Kaikki atomit eivät tee yhtä paljon sidoksia, vaan eri atomeille eri määrä sidoksia on optimaalista.
Usein tarvitaan myös pidempiä ketjureaktioita, että päästään takaisin stabiiliin tilaan.
Ajan kuluessa sidokset katkeavat yhtäältä jos toisaaltakin,
mutta lopputulos on yleensä tasapainoisempi kuin alkutilanne,
- tai sitten myrkyllisempi tai radikaalimpi.
Mutta kaikkien reaktioiden kulkua ei voi estää
(epäjärjestyksen kasvua ei voi estää)
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Omistautumisesta ja ihmissuhteista
Tämä on joku vanha keskeneräinen teksti, jonka satuin löytämään koneeltani mutten kuitenkaan jaksanut viimeistellä.
Musta tuntuu tosi absurdilta, että ihmissuhteissa voi olla rajoja. Usein vastustan niitä muun muassa kaiken liukuvuuden ja sumeuden takia mutta rajojen määrittelyn vaikeus ei kuitenkaan taida olla pätevä argumentti sen puolesta, että rajoja ei ylipäätään tarvitsisi olla. Kyllähän nämä meidän pääkallon sisällä olevat supertietokoneet osaavat laskea sen rajan sijainnin tarkalleen, vaikka sen konkreettinen määrittely ei kielen rajoituksista johtuen onnistuisi.
Siis jotkut tekevät sellaisia sopimuksia, että vain tietyn ihmisen kanssa saa kihelmöidä spesiaalisti aivoissa, tai ehkä muidenkin kanssa vähän voi, mutta sitten niiden ihmisten seuraan ei saa ainakaan aktiivisesti pyrkiä ja ehkä mielellään tulisi jopa vältellä tällaisten sopimattomien tunteiden aiheuttajia. Ja kaveria saa halata, mutta ei liian pitkään, ei liian intensiivisesti, eikä välttämättä saa tuijottaa edes silmiin muutamaa hetkeä enempää, ainakaan jos on lähekkäin. Ja ystävän kyljessä ei tietenkään sovi nukkua päiväunia.
En ymmärrä miksi rajoittaa tämän tyyppisten kokemusten kirjoa.
Kai siinä on osin omistautumisesta kyse. Omistautuvathan ihmiset vaikka minkälaisille asioille, ja omille jutuille omistautuminen tuntuu ihailtavalta. Sellainen päämäärätietoinen intohimo, tai pohjaton uteliaisuus jotain tarkkaan määriteltyä asiaa kohtaan. Entäs sitten jos on pohjaton intohimo tiettyä ihmistä kohtaan? Jos on hokannut, että tää on se mun juttu ja tätä mä vain haluan tutkia ja uppoutua ihmissuhdemielessä vain tähän.
Mulle rakastumisessa on aina kyse siitä samasta jutusta, joka vain manifestoituu eri ihmisten kanssa eri aikoina ja eri tavoilla. Ja vaikka kaikki ihmiset onkin uniikkeja, niin silti persoonallisuuden palaset on samoja kaikilla, ja sitä samaa ihmisyyttä heijastuu joka ikisestä. Ehkä tämän takia musta tuntuu vieraalta ajatella, että se loputon intohimo kohdistuisi juuri tiettyyn persoonaan, kun eikö me kuitenkin olla kaikki jotain hiton samaa mieltä.
Mä taidan nähdä eron siinä, omistautuuko tavoitteelle vai tietylle kohteelle. Muussa kontekstissa tavoitteelle omistautuminen voisi olla vaikka sellaista, että kuluttaa työuransa masennuksen ymmärtämiseen ja hoidon kehittämiseen, keinoja joustavasti vaihdellen sen mukaan, mistä tuntuu löytyvän eniten vastauksia. Päinvastaista omistautumista olisi taas esimerkiksi tietyn kemiallisen analyysimenetelmän kehittämiseen uppoutuminen, mikä tietenkin myös olisi tavoitteellista toimintaa mutta eri tavalla rajattua.
Ihmissuhteissa tietylle kohteelle omistautumisella tarkoitan esimerkiksi ihmiselle itsessään omistautumista ihan vaan siksi, että se on just se tyyppi. Tavoitteellisella omistautumisella tarkoitin taas esimerkiksi sitä, että haluaa intiimin yhdessä kokemisen kautta ymmärtää syvemmin, mitä ihmisyys, yhteisymmärrys ja rakkaus on. Mun ihmissuhteissa näkyy näitä molempia mutta saatan taipua enemmän jälkimmäisen kokemistavan puolelle; tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä tosi epäromanttiselta ja ihmistä välineellistävältä, mutta tässähän yritänkin vain kuvata mun kokemusmaailmaa kaikessa karuudessaan.
Kliseisesti sanottu, mutta pidän kaikkea itseisarvoisesti tärkeänä, vaikka haenkin funktioita. Funktiota ei kuitenkaan tarvitsisi nähdä itse ilmiöstä erillisenä asiana vaan osana itseisarvoisesti tärkeää asiaa. Funktio taitaa kuitenkin olla olemassaolosta seuraava ominaisuus - eli vain sellaiset asiat, joita ei ilmene edes käsittellisellä tasolla ovat merkityksettömiä! Siis en näe tässä ristiriitaa.
Absoluuttisuus on mulle vierasta, ja ennen kaikkea mun elämändraivi syntyy ymmärryksen ja uusien näkökulmien janosta. Ehkä nämä pointit ajavat mua elämään rajoittamatta. Joku voisi kokea, että itsensä sitominen toiseen ihmiseen aiheuttaisi sen, että väistämättä joutuu kokemaan sellaisia asioita, joita ei olisi itse suunnitellut kokevansa ja täten päätyy rikastamaan elämäänsä. Tai että vain yhden erityisen läheisen ihmisen olemassaolo pakottaisi katsomaan syvemmälle. En näe noiden asioiden liittyvän olennaisesti yksiavioisuuteen, sillä voihan toisen ihmisen mukaan mennä vaikka ei olisi pakko. Ja voi antaa useamman ihmisen katsoa syvälle; voi itse päättää kasvaa niin auki kuin mahdollista, niin monelle kuin haluaa. Mutta haastaahan se.
Musta tuntuu tosi absurdilta, että ihmissuhteissa voi olla rajoja. Usein vastustan niitä muun muassa kaiken liukuvuuden ja sumeuden takia mutta rajojen määrittelyn vaikeus ei kuitenkaan taida olla pätevä argumentti sen puolesta, että rajoja ei ylipäätään tarvitsisi olla. Kyllähän nämä meidän pääkallon sisällä olevat supertietokoneet osaavat laskea sen rajan sijainnin tarkalleen, vaikka sen konkreettinen määrittely ei kielen rajoituksista johtuen onnistuisi.
Siis jotkut tekevät sellaisia sopimuksia, että vain tietyn ihmisen kanssa saa kihelmöidä spesiaalisti aivoissa, tai ehkä muidenkin kanssa vähän voi, mutta sitten niiden ihmisten seuraan ei saa ainakaan aktiivisesti pyrkiä ja ehkä mielellään tulisi jopa vältellä tällaisten sopimattomien tunteiden aiheuttajia. Ja kaveria saa halata, mutta ei liian pitkään, ei liian intensiivisesti, eikä välttämättä saa tuijottaa edes silmiin muutamaa hetkeä enempää, ainakaan jos on lähekkäin. Ja ystävän kyljessä ei tietenkään sovi nukkua päiväunia.
En ymmärrä miksi rajoittaa tämän tyyppisten kokemusten kirjoa.
Kai siinä on osin omistautumisesta kyse. Omistautuvathan ihmiset vaikka minkälaisille asioille, ja omille jutuille omistautuminen tuntuu ihailtavalta. Sellainen päämäärätietoinen intohimo, tai pohjaton uteliaisuus jotain tarkkaan määriteltyä asiaa kohtaan. Entäs sitten jos on pohjaton intohimo tiettyä ihmistä kohtaan? Jos on hokannut, että tää on se mun juttu ja tätä mä vain haluan tutkia ja uppoutua ihmissuhdemielessä vain tähän.
Mulle rakastumisessa on aina kyse siitä samasta jutusta, joka vain manifestoituu eri ihmisten kanssa eri aikoina ja eri tavoilla. Ja vaikka kaikki ihmiset onkin uniikkeja, niin silti persoonallisuuden palaset on samoja kaikilla, ja sitä samaa ihmisyyttä heijastuu joka ikisestä. Ehkä tämän takia musta tuntuu vieraalta ajatella, että se loputon intohimo kohdistuisi juuri tiettyyn persoonaan, kun eikö me kuitenkin olla kaikki jotain hiton samaa mieltä.
Mä taidan nähdä eron siinä, omistautuuko tavoitteelle vai tietylle kohteelle. Muussa kontekstissa tavoitteelle omistautuminen voisi olla vaikka sellaista, että kuluttaa työuransa masennuksen ymmärtämiseen ja hoidon kehittämiseen, keinoja joustavasti vaihdellen sen mukaan, mistä tuntuu löytyvän eniten vastauksia. Päinvastaista omistautumista olisi taas esimerkiksi tietyn kemiallisen analyysimenetelmän kehittämiseen uppoutuminen, mikä tietenkin myös olisi tavoitteellista toimintaa mutta eri tavalla rajattua.
Ihmissuhteissa tietylle kohteelle omistautumisella tarkoitan esimerkiksi ihmiselle itsessään omistautumista ihan vaan siksi, että se on just se tyyppi. Tavoitteellisella omistautumisella tarkoitin taas esimerkiksi sitä, että haluaa intiimin yhdessä kokemisen kautta ymmärtää syvemmin, mitä ihmisyys, yhteisymmärrys ja rakkaus on. Mun ihmissuhteissa näkyy näitä molempia mutta saatan taipua enemmän jälkimmäisen kokemistavan puolelle; tämä saattaa kuulostaa jonkun mielestä tosi epäromanttiselta ja ihmistä välineellistävältä, mutta tässähän yritänkin vain kuvata mun kokemusmaailmaa kaikessa karuudessaan.
Kliseisesti sanottu, mutta pidän kaikkea itseisarvoisesti tärkeänä, vaikka haenkin funktioita. Funktiota ei kuitenkaan tarvitsisi nähdä itse ilmiöstä erillisenä asiana vaan osana itseisarvoisesti tärkeää asiaa. Funktio taitaa kuitenkin olla olemassaolosta seuraava ominaisuus - eli vain sellaiset asiat, joita ei ilmene edes käsittellisellä tasolla ovat merkityksettömiä! Siis en näe tässä ristiriitaa.
Absoluuttisuus on mulle vierasta, ja ennen kaikkea mun elämändraivi syntyy ymmärryksen ja uusien näkökulmien janosta. Ehkä nämä pointit ajavat mua elämään rajoittamatta. Joku voisi kokea, että itsensä sitominen toiseen ihmiseen aiheuttaisi sen, että väistämättä joutuu kokemaan sellaisia asioita, joita ei olisi itse suunnitellut kokevansa ja täten päätyy rikastamaan elämäänsä. Tai että vain yhden erityisen läheisen ihmisen olemassaolo pakottaisi katsomaan syvemmälle. En näe noiden asioiden liittyvän olennaisesti yksiavioisuuteen, sillä voihan toisen ihmisen mukaan mennä vaikka ei olisi pakko. Ja voi antaa useamman ihmisen katsoa syvälle; voi itse päättää kasvaa niin auki kuin mahdollista, niin monelle kuin haluaa. Mutta haastaahan se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)