1. Kaikki on jumaluutta, ja sinä olet yhdenvertainen osa tätä kaikkea.
2. Älä turhaan loukkaa ketään, mutta muista ilmaista aitoja tunteita.
3. Muista levätä ja huolehtia itsestäsi.
4. Kunnioita elämää sen kaikissa muodoissa.
5. Vältä turhan kärsimyksen aiheuttamista.
6. Toimi niin kuin on sinusta oikein, vaikka se ei olisi kaikista helpoin tie.
7. Jaa omastasi.
8. Katso elämää rohkein, avoimin silmin.
9. Rakasta itseäsi niin kuin lähimmäistäsi.
10. Ota vastuu ja päätä itse elämästäsi.
11. Kyseenalaista kaikki; luo itse omat sääntösi.
Ps. maailmassa tuskin on mahdollista rakastaa liikaa.
"Kaikki on jumaluutta" - mistä premisseistä tämä propositio on deduktoitu? Opetaanko kemian laitoksilla nykyään panteismia?
VastaaPoistaJos olen "yhdenvertainen osa tätä kaikkea", olenko yhdenvertainen esimerkiksi auringon ja osterin kanssa?
Mistä käskyjen (etenkin 2, 4, 5, 9) normatiivisuus viime kädessä kumpuaa? (vrt. 1. käsky on puhtaasti deskriptiivinen, itse asiassa se ei ole käsky)
Tämä blogihan ei millään tavalla liity opintoihini, siis tämä on lähinnä dumppi kaikelle epäkoherentille jorinalle (ilman korkeaa rimaa, ehdottomasti), mille en keksi muuta paikkaa. Ja minua ihmetyttää, että joku lukee tätä ylipäätään.
VastaaPoistaTietääkseni uskonnollisia väitteitä ei voi todistaa logiikalla. Eli juu, jumaluus ei ole tässä seurausta kvanttikemiasta.
Tietenkään sinulla ei ole auringon vaikutusvaltaa, eikä osterilla ole samalla tavalla tietoista hermostoa kuin sinulla, mutta näen kuitenkin kaikella olevalla itseisarvon, joka ei perustu toiminnallisuuteen eikä kokemukseen. Ja jos tällä tavalla panteistiksi lähtee, niin onhan niissä kaikissa jumaluutta, ehkä saman verran kuutiosenttimetriä kohden tai miten se sitten asettuukaan.
Nämä käskyt tuli koottua hetken mielijohteesta aamuyöllä kirjoittaessani päiväkirjaan enkä tietoisesti perustanut niitä sen syvemmille periaatteille, lähinnähän nämä ovat kristityiltä pöllittyjä, toisaalta perustuvat omaan kokemusmaailmaani hyvistä käytännöistä. Lähinnä mietin, miten kannattaisi ajatella ja tehdä, jotta olisi parempi olla.
Jos kysymys oli siitä, miksi arvottaa (turhan) kärsimyksen negatiiviseksi ja elämän kirjon positiiviseksi, en osaa vastata, ainakaan vielä.
Uskonnollisten väitteiden luonne ei ole ihan selvä. Monet ihmiset ajattelevat, että ne ovat jotenkin rationaalisen ajattelun tms. ulkopuolella, mutta käsittääkseni uskonnonfilosofiassa ei ole ollut kovinkaan selvää, että ne olisivat todella. Pitäisi keksiä joku syy, minkä nojalla uskonnolliset väittämät ovat jotenkin epistemologian näkökulmasta erilaisia kuin muut väitteiden kategoriat. Mutta tässä tulee jo se ongelma, että jako uskontoon ja ei-uskontoon on aika mielivaltainen eikä kaiketi heijastele mitään maailman objektiivista luonnetta (ainakaan a priori). Tämä havainto vähentää jo toivoa, että uskonnolliset väitteet voitaisiin luokitella jotenkin erilaiseksi tiedon etsinnän kannalta. Nykyaikainen akateeminen teologia on kuitenkin keksinyt jotain temppuja tähän: uskonnollinen usko on voidaan esimerkiksi määritellä toivoksi, jolloin se voidaan helpommin siirtää rationaalisen ajattelun ulkopuolelle. Huomion arvoista on, että monille uskonnollisille fundamentalisteille uskonto on käsittääkseni rationaalinen diskurssi. He pyrkivät puolustamaan kaikkia väitteitä vedoten argumentteihin (pyrkivät selittämään pyhien kirjojen ristiriidat tyhjiksi jne.)
VastaaPoistaArvojen ja normatiivisten väittämien lähteiden suhteen yksi keskeisimpiä kysymyksiä lienee, ovatko ne sinusta vai sinun ulkopuoleltasi (siis mitä tulee niiden filosofiseen oikeutukseen - vaikka olisit kausaalisessa mielessä saanut arvon ympäristöstäsi, se ei tarkoita, ettetkö itse voisi olla arvon asettaja viime kädessä). Mahdollisesti panteismiin voisi sopia jokin näkemys, että arvot kuuluvat maailmankaikkeuden olemukseen erotuksena yksilöistä (mikä puhtaan naturalistiselle [luonnontieteeseen tiedonhankinnassa nojaavalle] maailmankuvalle voi olla vaikea ajatus - eikä myöskään panteismi siis mitenkään vaadi tätä). Tällöin yksilön suhde arvoihin herättäisi tietysti jatkokysymyksiä.
En ymmärrä filosofian määritteistä saatika teologiasta yhtään mitään enkä harrasta kristinuskoa tai muitakaan uskontoja, mutta yritän silti kantaa korteni kekoon tässä keskustelussa. :D
VastaaPoistaMä näkisin ton jumaluuden kokemisen kaikessa sellaiseksi rohkeudeksi, iloksi, mielenrauhaksi ja tunteeksi siitä, että kaikki järjestyy, olen itse vain pieni osa maailmankaikkeutta ja maailmankaikkeuden eri tavalla järjestyneet osaset "tasapainottavat" toisiaan. Kun kuolen, tietoisuuteni hajoaa ja olen yhtä lailla osa kaikkeuden kiertoa kuin nytkin, vähän eri muotoisena vain, ts. "minua" ei enää ole vaan "minussa" ollut aine ja energia jatkavat kiertoaan. Kuolema ja maailma muutenkaan ei tunnu yhtään niin pelottavalta asialta kun ei ajattele asiaa yksilökeskeisesti, vaan esim. vaikka just sen kemian kannalta. Kaikki koostuu kuitenkin lopulta alkeishiukkasista, myös yksilöiden tietoisuus. Aine ja energiakin muuntuvat toisikseen ja ovat oikeastaan ihan samaa tavaraa.
Elämä syntyy kun molekyylit järjestyvät tietyllä tavalla luonnonlakien mukaisesti. "Minä" on vain avoin systeemi, joka pyrkii jatkamaan olemassaoloaan, niinikään luonnonlakien mukaisesti. Yleisesti ottaen ihmiset ajattelevat itseään liikaa erillisenä osana muusta olevasta, ja se aiheuttaa monesti onnettomuutta ja tuskaa.
Sitä, mikä on luonnonlakien, energian ja alkeishiukkasten ym. tavaran "takana", voi varmaan kutsua jumaluudeksi jos haluaa. Se on silti meissä kaikissa, koska koostumme ihan samoista asioista vähän eri tavoin järjestyneenä.
Sekavaa. Kemman opiskelu on kivaa ja antoisaa! :D
- Hedzhog