Pöljää hippi-idealismia

Pelottavia muutoksia ja eroja ja samanlaisuuksia

2011-06-19T15:55:00.005+03:00

Mun on ristiriitaisesti vaikea hyväksyä eroja sekä samanlaisuutta, vaikka tiedän, että samanlaisuuden sekä erilaisuuden kieltäminen olisi elämän kieltämistä. Mun on vaikea myöntää, että olen jollain tapaa a) parempi b) samanlainen c) huonompi kuin muut. Ehkä vaikeuden luokin se, että näen rajapinnan mä/muut, ja sen yli voi olla vuorovaikutusta, josta ei voi etukäteen ennustaa millaista se on, koska en mä tunne edes tätä mä-puolta kaikenkaikkiaan. Mä olen hullun konservatiivinen ihminen. Niin ja tietysti kyllästyn heti, jos joskus onnistunkin ennustamaan, mitä näistä vuorovaikutuksista seuraa.

Mun on vaikea hyväksyä, että maailma ei ole valmis, vaikka tiedostan, että valmis maailma olisi kirjaimellisestikin kuolettavan tylsä. Mua pelottaa potentiaali mussa. Mä en millään uskaltaisi olla semmoinen, joka raahailee muita intoilussaan ja puhuu huonosti muotoiltua hippipaskaa kuvitellen, että voisi siten mikrotasolla saada ympäristöään yhteistyökykyisemmäksi ja onnellisemmaksi. Semmoinen, joka auttaa niitä viimeisimpiäkin avaamaan silmiä, että wou, miten vitin siisti paikka tää onkaan ja miten siistiä on hallita tämmöistä ihmispäätä ja -ruumista.

Mun on vaikea myöntää, että en ookaan kaikinpuolinen ihan pohjimmainen ja laitimmainen pälli, vaan välillä luulen, että voisin tarjota jollekulle ihmiselle jotain uutta. Mua pelottaa ylimieliseksi leimaantuminen, jos ei olekaan aina nöyristä nöyrin. Onhan mun ajatukset usein mun mielestä hyviä juttuja ja mua kiinnostaa nähdä minne ne johtaa ja miten ne vaikuttavat muissa, mutta enhän mä tiedä, onko ne loppujen lopuksi hyviä juttuja. Nää on vaan näitä mun ajatuskokeiluja, mutta oon aivan avoin osallistumaan teidänkin kokeiluihin.

Lisäksi musta voi joskus tuntua nololta olla se tyyppi, jolle täytyy vääntää rautalangasta tai jolle ei uskalleta edes antaa neuvoja, koska se näyttää niin epävarmalta, että se varmaan alkaa itkeä, jos sille sanoo, että sen työselostuksen kansilehti on väärin muotoiltu. Vaikka jälkijunailijatkin ovat tärkeitä siltä varalta, että huippu-uusi tekniikka pettääkin ja kaikki sen mukaan varastoitu tuhoutuu.

Oikeastaan taisin huijata itteeni aiemmin, kyllähän tuntuu tosi helpottavalta huomata, että noi muut koostuvat samanlaisista hellyyttävistä bugeista ja reaktiovasteista kuin itsekin. Mutta kyllä tässä päässä toisinaan ilmenee sellaista ajatusta, että pitäisi olla samalla jotenkin erilainen, minut pitäisi jollain tapaa voida määrittää juuri minuksi eikä myös keneksi tahansa muuksi. Vaikka massakin on tärkeää, että jonkinlainen konservatiivisuus pysyy yllä. Mehän ehtisimme tuhota itsemme lukemattomia kertoja, jos aina juoksisimme kaoottisesti täysiä uusien ideoiden perässä hyläten vanhoja.

Mä oon 99,9-prosenttisesti samanlaista, ja ne loput uniikit jututkin toistuvat jossain muualla, ainoastaan tän kaiken yhteinen koostumus on uniikki, ehkä.

Ei auta kuin hyväksyä, että me ollaan tämmöistä itseään korjaavaa massaa. Maailma nyt sattuu toimimaan niin, että samat, toimivat asiat toistuvat joka puolella, enimmäkseen samanlaisina mutta myös välillä muuttuvina. Jotkut muutokset voivat aikaistaa muuttuneen kuolemaa ja jättää muutoksen ainutkertaiseksi, parhaat muutokset säilyvät ja auttavat sopeutumista edelleen, eikä etukäteen voi tietää, kummanlainen muutos on kyseessä. Pahimmillaan mä voin olla niin radikaali muutos, että kuolisin, mutta eihän sitäkään voi välttää tapahtumasta.

Vähänkö noloa

2011-06-19T05:07:00.003+03:00

Häpeä ja huono itsetunto tuntuvat lukinneen mun päätä ja toimintaa viimeisen vuoden aikana yllättävän voimakkain ottein, koitan availla niitä solmuja pienissä osissa.

En mä voi paljastaa miten tyhmä oon, nuo tajuaisivat varmaan alkaa vältellä huomattuaan kuinka kehittymätön olio olen. En usko tarpeeksi siihen, että oikeasti oppisin kaikista tehokkaammin vilauttelemalla mun pään keskeneräisiä sisuksia. Järkevämpi antaisi muiden päättää itse, olenko niin hirvittävä, että pitäisi vältellä välttyäkseen huonoilta vaikutteilta. Mutta eivät he voi tehdä päätöstä jollen itse näytä, mitä mä oon yrittänyt tällä piipityksellä ja arkailulla ja pahoittelulla suojella.

En mä kyllä pysty tätä mitenkään perustelemaan muiden ihmisten suojelemisella. Jos oikeasti olisin jollain tapaa niin turmeltunut yksilö, että minua olisi hyväksi vältellä, kannattaisi varmaan näyttää se ulospäin, jotta ihmiset osaisivat varoa. Itseänihän mä tässä suojelen muhun osuvilta reaktioilta, tunteiden interferensseiltä ja muutokselta.

Eikö tämmöset asiat yleensä käsitellä joskus 12-vuotiaana? Mulla taitaa olla harrastuksena säännöllisesti laskea itseäni takaisin esipuberteettilapsen tasolle, ihmetellä niitä samoja asioita eri tavoilla, että löytäisin eniten hyvää oloa ylläpitäviä suhtautumisia ja huomaisin, missä suhteessa oon kattonut aina väärinpäin, välillä tosin luon myös ongelmia niistä samoista vanhoista jutuista tai ihan uusista idiooteista pikkuseikoista.

Ehkä tää on vaan jotain ylilyövää nöyryyttä. Vaikka kyllähän mä nään, että yhtä lailla ne mun rakkaat kamut, joiden seurassa jännitän, on ihan hemmetin daijuja ja tietämättömiä ja inhimillisiä. Välillä saatan kaivaa häpeilyn peitteeksi, että kaikki eivät aivan suoraan näkisi, kuinka tyhjä ihminen oonkaan. Häpeä ja huono itsetunto kyllä tuntuvat kattavan aika ison osan mun koostumuksesta. Toisinaan pelottaa, että mitä muhun sitten jää, kun selvitän nää solmut?

No okei, kyl sinne jää vaikka mitä. Inspiraatiota, maailmanparannushaluja, hoivaviettiä, vahvaa tunteisiin uppoamista, loogista päättelykykyä, no hitto, älyä ja ideoitakin. Ja osaanhan mä selkeästi uusia solmujakin kehittää jos vanhoissa ei oo tarpeeksi, joten ei ole pelättävää siinäkään, jos ois jotenkin valmis, kun tää asia on fiksattu.

Niin ja entä jos ihmiset näkisivät, että mähän diggaan mua? Vähänkö noloa, miten toi voi tykätä itestään vaikka se on noin naiivi ja ruma ja sivistymätön eikä osaa edes ajatella. Ajattelenko mä noin? En taida. Miksi mä aliarvioisin ihmisiä kuvittelemalla, että joku ajattelisi noin. Joku kyllä varmasti ajatteleekin noin, mutta tällä ei soisi mun elämään olevan merkitystä, koska maailmassa on tarpeeksi ihmisiä, jotta voin koota läheispiirini niistä, jotka arvostavat mua ja ehkä arvostelevatkin mutta silleen rakastavaan sävyyn.

Tuleekos sieltä tuttavapiiristä mieleen paljon ihmisiä, jotka jollain tapaa alentaisivat arvoaan olemalla tyytyväisiä itseensä? Siellä on kyllä ihmisiä, jotka voisivat toisinaan olla kriittisempiä itseään kohtaan ja ehkä sitä kautta oppia toimimaan omaa ja ympäristön hyvinvointia lisäävästi, mutta rakentavaa kriittisyyttä ei taida olla se, että pimittää ajatuksiaan ja kauhistelee ja jäätyy sille kuinka nolo tyyppi itse sattuu olemaan. Kiva, et tiina on vihdoin oppinut arvostamaan itteään, kun onhan se omalla tavallaan ihan fiksu ja kiva, vaikka onkin vähän outo.

2010-05-27T17:24:00.009+03:00

Harmittaa, että en ole saanut kirjoitettua tänne. Yksi syy on se, että eihän mulla ole mitään sanottavaa; toinen syy taas se, että blogaaminen tuntuu välillä hirvittävän nololta - monologitarinoimiselta ja huomiohuoraukselta. [Joo tiiän ettei nolouden kokemisessa ole järkeä, toivon vaan että auttaisi jos mainitsen tän ääneen.] Kolmas syy on varmaan esiintymisjännitys, vaikka tätä ei kukaan luekaan, tuntuu silti ettei olisi pitänyt antaa niillekään muutamalle ihmiselle linkkejä. Ihan vietävän paljon paremmin uskaltaisin kirjoittaa varmasti jos ei kukaan lukisi. Tekisi melkein mieli ajaa kaikki muut ihmiset pois tästä minun internet-tilastani. Ei vaan.

Suvilta virikkeen saaneena oon miettinyt loputonta empatiaa ja sitä mikä minun kohdallani estää sen kokemista. Minulla on liian usein tapana tuomita ihmisiä sen mukaan, miten he tuovat ajatuksiaan ilmi, minkälaista kielenkäyttöä ja eleitä heillä on, kuinka usein he käyttävät vittua välimerkkinä ja kirjoittavatko he internetissä suomen kielen kaltaisesti vai peelosti. Siis mitä tässä haen: välillä vaan unohtuu että jopa ebineimmät spudro pedrot ovat kehittyviä ihmisiä.

Äsken luin jonkun myöhäiskeski-ikäisen naisen ruokaan ja arkielämään keskittyvää blogia, jonka sisältö ei tosin opettanut minulle mitään uutta ruoasta. Kyynisellä päällä ollessani olisi varmaan ensimmäisiä ajatuksia blogin kirjoitusasun perusteella ollut, että vaikuttaapa aika tyhmältä ihmiseltä, en halua lukea enempää. Nyt sen sijaan onnistuin kuorimaan yhdyssanavirheisiin ja välimerkkien satunnaiseen käyttöön kohdistuvat ennakkoluuloni. Pystyin fiilistelemään tunnetta siitä, että kaikki filosofoivat kuitenkin aika samanlaisia juttuja elämästä, siis myös ne joiden olemus ja puhetapa eivät vastaa käsityksiä älykkäistä ihmisistä. Jokaisella on vaan eri tapa ilmaista omia kokemuksiaan. Tuli mielettömän hyvä olo ja vahva empatia sitä kirjoittajaa kohtaan. :)

Tuntuu itsestäänselvältä olla pitämättä esimerkiksi ulkomaalaistaustaisia ihmisiä tyhminä sillä perusteella, että he eivät osaa kunnolla suomea. Niin itsestäänselvältä että musta tuntui naurettavalta edes kirjoittaa tuollainen lause. Mutta myönnän: suomalaisiin ihmisiin suhtautuessa tää juttu ei ole tuntunut läheskään yhtä selvältä, ainakaan käytännössä. Onhan äidinkielen ja vieraankielen oppiminen tietysti aivan eri asia, mutta silti kieli on lähinnä väline, jota ei mielestäni pitäisi pysähtyä kyyläämään, paitsi jos on hullu kielitieteilijä ja diggaa siitä.

...
Ilmaisun sijaan sisältöön ja ihmisten ymmärtämiseen keskittymistä oon harrastanut myös kuuntelemalla pissisten juoruilua bussin takapenkillä sekä juoppojen mielipiteitä baareissa. Pelkkää voittoa. :)

...
Edellistä merkintää haluan tarkentaa, koska muistaakseni sain privaatisti kommenttia siitä, että olen kirjoittanut tänne jotain halvatun paskaa. Eli tietenkään en meinannut, että on sun vika jos aviomiehesi pettää tai jos naapuri hakkaa tai työpaikalla kiusataan. Mutta sun oma vikasi on se, että et yritä korjata sitä hankalaa tilannetta tai jos et siirry siitä pois.

Ongelmia ei ulkoisteta - ne sisäistetään, niin ehkä ne joskus ratkeavatkin

2010-01-22T01:42:00.007+02:00

Eläminen ois kyllä niin paljon soljuvampaa, jos muistaisi, että mun omat ongelmani ovat aina mun sisällä, eikä esimerkiksi ympäristössä, niissä ilmiöissä, joiden seurauksena mussa ilmenee näitä ongelmia. Ja koska ongelmani, tai siis haasteeni, ovat vain minussa, voin aina päästä niistä eroon, koska itseään jos mitä voi aina kehittää. Vitsi miten ois helppoa, jos ei ikinä unohtaisi tätä. Tai itseasiassa ei yhtään helppoa, koska vastuun sysääminen muillehan on about helpointa maailmassa; sen myöntäminen että minä voin vaikuttaa tähän taas ehkä päinvastainen ääripää. Mutta antoisaa, vapauttavaa, kehittävää - sitä se ois.

Miten vähentää viehättävyyttään

2010-01-20T23:53:00.002+02:00

Moi, pitkästä aikaa. Tässä muutamia todistamattomia neuvoja, kärsitte sitten yksinäisten teekkarien, keski-ikäisten juoppojen tai vaikka hitsin mielenkiintoisten ja kauniiden ihmisten liiasta huomiosta. Eli kuinka saada osakseen vähemmän huomiota, lähentymisyrityksiä eli niin kutsutta iskemistä.

* Rupea ylihygieeniseksi ja käytä voimakkaan tuoksuisia hajuvesiä ja deodorantteja, jotta haisisit mahdollisimman vähän naiselta. Biologiset vaistot eivät herää.

* Laihduta, tai vielä parempi jos hankit anoreksian. Eihän hedelmätön nainen ole kiinnostava, koska sen kautta ei voi levittää omaa mahtavaa perimäänsä.

* Juo kännit aina ollessasi ihmisseurassa. Estoja vähentävästä vaikutuksesta huolimatta kännissä on vaan yleensä saatanan tyhmä. Sellainen ei kai viehätä?

* Käytä aikaa kaunistautumiseen. Eikös tutkitusti kauniit naiset ole miehistä yleensä pelottavia? Luonnottoman kauneuden nyt ainakin uskoisi olevan karkottavaa. Siis mahdollisimman iso pakkelikerros naamaan, että omaa kauneutta ei vahingossakaan pilkistä sieltä alta!

* Puhu mahdollisimman paljon, vaikka mitään sanomatonta smalltalkia, jos ei ole mitään sanottavaa, jotta vaikuttaisit tyhjäpäisemmältä kuin oletkaan.

* Tottele naistenlehtien vinkkejä orjallisesti, jotta vaikuttaisit median aivopesemältä ihmiskopiolta ja jotta mahdollisimman vähän aitoa viehättävää sinua olisi havainnoitavissa.

Itse en kyllä noudattaisi näitä vihjeitä, koska näen ohjeiden vaatimien toimien laskevan elämänlaatua päihittäen kaiken niistä seuraavan hyödyn. Mutta jos jollakulla on aivan sietämätön ylitarjontaongelma, ei esimerkiksi pysty ollenkaan reivaamaan rauhassa, niin voinee harkita jonkun neuvon toteuttamista. ;)

Ps. lisävihjeitä otetaan kyllä mieluusti vastaan.

7 keinoa opiskelunnopeuden boostaamiseen

2009-12-08T20:08:00.016+02:00

Moi. Olen ollut viime aikoina Tampereen lisäksi Helsingissä, Tukholmassa, Espoossa ja Mikkelissä, joten päivittäminen on tauonnut. Mutta nyt vituttaa niin huolella, että piti muistella, millä tunnareilla pääsen kirjautumaan tänne sisään.

Vitutuksen aiheutti valtiovarainministeriön edustajan lausunto opintotukiuudistuksesta. Itse uudistuksessa oli mielestäni varsin hyviä puolia, mutta VM:n lausunto kyllä lyttäsi ne kaikki täysin.

Uudistuksessa ehdotettiin muun muassa opintorahan sitomista indeksiin ja opiskelijoiden ateriatuen korottamista. VM:n edustaja painottaa lausunnossaan sitä, kuinka lakiuudistusehdotus meni aivan tehtävänannon ohi, ja että opiskelijoiden pitää päästä mahdollisimman nopeasti työelämään ja viettää mahdollisimman suuri osa elämästään töissä. Itse en näe opiskelijoiden etuuksien korottamisessa ja opiskeluajan lyhenemisessä mitään ristiriitaa. VM ilmeisesti uskoo, että nykyisetkin opiskelijatuet ovat niin suuria, että ihmiset väen vängällä haluavat pysyä päätoimisina opiskelijoina, vaikka valmistunutta odottaisikin kolmen tonnin kuukausipalkka töihin päästyä. Tai ehkä ajatellaan, että jos opiskelijat ovat tarpeeksi köyhiä, heillä ei ole varaa nauttia alkoholia tai käyttää rahaa vapaa-aikaan muutenkaan, vaan sitten kaikki aika menisi opiskeluun. (Vastaako todellisuutta? Ei tod.)

Mutta aattelin läpällä listata keinoja, jotka mun mielestä saattaisivat lyhentää opiskeluun kuluvaa aikaa. Nämä tulevat kaikki teekkarin näkökulmasta, koska en oikein tunne muita koulutusaloja.

1) Ihan uudenlainen koulutus yliopisto- ja ammattikorkeakoulutukselle vaihtoehdoksi. Täsmäkouluttautuminen, jossa opiskeltaisiin yliopistotasoista tiedettä mutta kapeammin ja pienemmällä opintopistemäärällä kuin nykyisten tutkintorakenteiden mukaan. Eli hylättäisiin poikkitieteellisyys ja tieteen laaja-alainen perustuntemus ja perehdyttäisiin vain tarkasti määriteltyyn omaan alaan.

En usko, että 300 opintopisteen eli 8250 opiskelutunnin tietomäärää pystyisi omaksumaan nopeammin kuin viidessä vuodessa. Nykyiselläänkin vain murto-osa opiskelijoista valmistuu tavoiteajassa. Joten jos nopeutta pidetään tärkeimpänä kriteerinä, noppamäärää pitäisi laskea.

2) Opiskelijoiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Pahoinvointi syö aikaa. En tarkoita, että masentuneen ja burnoutista kärsivän opiskelijan pitäisi nauttia ihmelääkkeitä ja jatkaa puurtamista samaan malliin heti toimettomuutensa tiedostettua - uskon, että pahoinvoinnista seuraava toimettomuus on tärkeä osa luontaista paranemista. Mutta olisi tärkeää huolehtia, ettei haali liikaa tekemistä, ylläpitää fyysistä ja psyykkistä terveyttä; sitten ei tulisi niin tarvettakaan ylimääräiselle levolle.

3) Opintojen joustavuuden lisääminen. Itse olen opiskellut vain yhdessä yliopistotason koulussa, joten kaikki seuraava on vain mutua, mutta ilmeisesti yliopistot ovat aika nihkeitä hyväksilukemaan muualla suoritettuja kursseja. Mitäpäs sellaisesta nihkeilystä kukaan hyötyy? Opiskelija joutuu tenttimään, ehkä tekemään harjoituksiakin osoittaakseen, että osaa jutut, vaikka siitä olisi todisteena jo toisen koulun arvosanakin, ja vaikka olisi jo kypsä opiskelemaan näiden asioiden päälle syventävämpääkin tietoa. Ja koululta kuluu resursseja opetukseen, tenttituloksen ja harkkojen tarkistamiseen.

Pakollisuus/vapaaehtoisuus opinnoissa on myös jännää, mutta en uskalla sitä edes miettiä, kun se tuntuu niin monipiippuiselta.

4) Ihmisiä voisi muokata geneettisesti niin, ettei ihmisolento kykenisi kokemaan seksuaalista tai romanttista vetoa toista kohtaan, ja tämän seksuaalisuuden ja romanttisuuden kokemisen saisi lisättävänä ominaisuutena valmistumisen yhteydessä. Eikun hei muutetaanko vaan lakia niin, että alle 25-vuotiaat ei saa rakastua?

5) Luentojen yhteydessä pakotettaisiin opiskelijat nauttimaan vahvasti riippuvuutta aiheuttavia päihteitä, jolloin kemiallinen riippuvuus saisi opiskelijat luennoille. Tai sitten vaan sieniä ja LSD:tä kehiin, jotta koulu muuttuisi mielenkiintoisemmaksi paikaksi.

6) Opintotuen saatavuutta voitaisiin rajoittaa niin, että sitä saa vasta kun on näyttää suorituksia, ja opintotuen suuruus vaihtelisi arvosanojen mukaan.

7) Nuorempia opiskelijoita ei kannata pitää erillään vanhemmista opiskelijoista tai jo valmistuneista. Yleensä valmistuminen on opiskelijalle aika abstraktio ja tuntuu, ettei tiedä yhtään, mitä valmistumisen jälkeen tapahtuu. On äärimmäisen motivoivaa nähdä oikeasti elävänä joku omalta alalta valmistunut ja saada viitteitä hänen tietomäärästään ja kaikesta, mistä hän on päässyt tekemään.

Rakastakaa toisianne, älkää rahaa!

2009-11-22T00:59:00.011+02:00

En halua ikinä joutua kaipaamaan rahaa tai pakottaa itseäni tekemään asioita vain tienaamisen vuoksi. Varmin ratkaisu tämän ongelman välttämiseen on rahan pitäminen niin merkityksettömänä, ettei sitä kaipaa, vaikkei sitä olisikaan. (Tosin mustahan tulee isona nero ja rikas ja tienaan niin paljon, että voin antaa muutaman tuhat euroa hyväntekeväisyyteenkin joka kuukausi. ;) )

Olen elänyt vuoden opintotuella ja välillä tuettomanakin säästöjen varassa, muutaman sadan euron kuukausibudjetilla. Ja mulla on ollut tähän astisen elämäni paras vuosi - tuntuu ettei vähävaraisuus ole pakottanut tinkimään elämänlaadusta millään tavalla. Tämä vuosi on auttanut keskittämään huomiota mielestäni elämän tärkeimpiin asioihin eli läheisiin ja sisäiseen rauhaan; näiden asioiden olemassaoloon kun ei varakkuus vaikuta.

Rahan väitetään tuovan turvallisuutta. Voi esimerkiksi hankkia vakuutuksia, jotka antavat onnettomuuden sattuessa rahaa takaisin, jotta voisi korvata onnettomuuden tuhoja. Perheelleen voi tarjota hyvät materialistiset puitteet elää, eikä lasten ei tarvitse valita harrastuksia niiden hinnan mukaan. Rahalla voi ehkä jopa sovittaa tekemiään rikoksia.

Raha toisaalta myös lisää turvattomuutta. Viiden tonnin hifi-kaiuttimet ja kuusinumeroinen pankkitilin saldo varmasti lisäävät huolta, kun on enemmän omaisuutta ja taloudellista statusta, jonka voi menettää. Jollei sitten rahaa tule ja mene niin paljon, ettei omaisuus enää huoletakaan. (Onko sellaisiakin rikkaita?)

Hukkasin rahahuolet joskus, kun tajusin, ettei raha ole elinehto. Hyvin minimaalisellakin rahankäytöllä voi täyttää elämän perustarpeet:

* Liftaus. Rahattomuus ei tarkoita sitä, että tarvitsisi jumiutua kotiinsa; rohkeus lähteä peukun kanssa tienvarteen takaa sen, että reissulle pääsee millä taloudellisella tilanteella tahansa. Suosittelen. Liftatessa kohtaa yleensä kovasti juttelemisesta kiinnostuneita, mielenkiintoisia ihmisiä.

* Soluttautuminen ystävien tai sukulaisten nurkkiin. Itse en ole tätä harrastanut, mutta uskon, että minulla on sellaisia ystäviä, joiden luona voisin väliaikaisesti asua, jos jostain syystä menettäisin kämppäni enkä saisi tarpeeksi pian uutta tilalle. Eikä tämä tarkoita loisimista; voihan isännöilleen ja emännöilleen olla hyödyksi esimerkiksi siivoamalla, laittamalla ruokaa ja olemalla seurana.

* Dyykkaus. Maailmassa tuotetaan ruokaa muistaakseni tuplasti tämän väestömäärän tarpeisiin, eli roskiin lentää ruokaa helvetinmoiset kasat. Ruokatarpeiden täyttäminen dyykkisafkan avulla vähentää ekologista jalanjälkeä kummasti. Itse tosin en juuri dyykkaa, koska haluan kulutusvalinnoillani tukea tiettyjä elintarvikkeita.

* Virikkeiden ei tarvitse olla maksullisia. Kirjastot tarjoavat loputtoman määrän kulttuuria kirjojen ja musiikin muodossa, laillisesti ja ilmaiseksi, ja levyjen lainaamisesta siirtyy jopa teostorahoja musiikintekijöille, ilmeisesti kunnan pussista. Luonnosta voi olla jatkuvasti haltioissaan, ja hyvällä mielikuvituksella omilla luontoretkillään voi korvata monia maksullisia harrastuksia, esimerkiksi kuntosalikäyntejä, sillä tarkilla silmillä luonnossa voi huomata vaikka minkälaisia kuntolaitteita. Musiikki-intoakin voi toteuttaa vaikka omatekoisilla soittimilla.

Ihmiskunnan ehkä vahvimmin maailmaa tuhoava piirre on yletön materialismi. Siksi tykkäänkin tämän hetkisesti lamasta. Pienillä tuloilla tulee automaattisestikin kulutettua melko ekologisesti, kun ei ole varaa hankkia jatkuvasti uutta (tarpeetontakin) tavaraa, vaan tulee mietittyä, tarvitsenko tätä oikeasti. Tosin valitettavasti esimerkiksi kasvikset ovat usein lihaa kalliimpia energia/hinta-suhteessa, joten opiskelijabudjetti ei houkuttele kasvissyöntiin.

Rahan vaikutusta onnellisuuteen on pohdittu paljon, enkä aio tässä ylistää ilmaisten asioiden onnellisuutta kohottavaa vaikutusta tai kritisoida rikkauksillaan hekumoivia. Yksinkertaisesti: onnellinen on, jos on onnellinen.

Miksi olla sosiaalisesti rohkea

2009-11-20T01:10:00.004+02:00

Surullisena tai masentuneena usein kelailee, miten vuorovaikuttaminen ei edes kannata, ja miten parhaalta ratkaisulta tuntuu omassa itsessään ja itsesäälissään kelluminen ilman kontaktia ulkomaailmaan. Niin että ei siis varmastikaan saa mistään positiivista vaikutusta vaan on omassa surkeudessaan. Siis häh? Mun on nykyään mahdotonta nähdä enää, miten tuollaisen ajattelun perustelee. Kai ne masennuksen aiheuttamat aivosolmut vaan onnistuu täyttämään kaikki tuollaisen idioottilogiikan aukot, sillä hetkellä kun noin tuntee.

Itsestä kun ei löydy kaikkea, vaikka masennuksen aiheuttamassa itsekeskeisyydessä niin erehtyisi luulemaan. Vaikka ketään muuta ei voi päästä yhtä lähelle kuin itseä, muiltakin saa niin paljon kuin vain jaksaa vastaanottaa. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin muilta ihmisiltä saa väistämättä erilaisia näkemyksiä, kokemuksia, reaktioita ja ajatuksia, joita ei syntyisi suljetun pään sisällä. Ja kaikki mitä saa vastaan, kasvattaa.

Ikinä ei kannata erehtyä luulemaan, että olisi valmis ihmisenä ja persoonana. Muut ihmiset yleensä auttavat näkemään niin kutsuttuja vikoja, eli asioita, joita ei halua myöntää osaksi itseä. Niiden huomaaminen kai on parempi kuin niiden jättäminen kytemään ja kasvamaan? Turha pelätä sitäkään, että hui kamala, jos muut ihmiset huomaavat minusta epämiellyttäviä puolia, niitä kuitenkin löytyy jokaisesta. Omien heikkouksien myöntäminen yleensä antaa inhimillistä ja aitoa kuvaa; niin kutsutusti täydellinen ihminen on väistämättä etäinen, sillä jos toisesta ei ole huomannut heikkouksia, toista ei tunne vielä.

Lisäksi reaktioiden aiheuttaminen on mielettömän jännittävää. Jos ei muuten uskalla, voi vaikka antaa toiminnalleen tekosyyksi kokeellisen tiedonjanon - "haluan vain nähdä, mitä tapahtuu jos tässä pelissä tekee näin". Maailmaa passiivisesti seuraamallakin oppii kyllä, mutta itse peliin osallistuvana todennäköisemmin kohtaa niitä asioita, joita haluaisikin kohdata. Gandhinkin sanoin: "be the change you want to see in the world". Toki tällä ei voi oikeuttaa itselleen kansanmurhia ja sarjaraiskauksia, mutta tarkoitinkin vain pieniä asioita; sitä että antaisi itselleen rohkeutta kokeilla, millä eri tavoilla voi olla itsensä.

Joskus tuntuu siltä, ettei ole voimia tai halua vaikuttaa ulkomaailman kanssa mitenkään. Miten sitä voimaa ja motivaatiota sitten löytäisi omasta voimattomasta itsestään, peiton alta maailmaa piilossa? Viimeiset voiman rippeet tuskin menevät hukkaan, jos ne kuluttaa vaikka kaverille soittamiseen, että hei voisitko tulla mun kanssa juomaan teetä ja olemaan läsnä.

En tarkoittanut nostaa sosiaalista kanssakäymistä yli yksinolon, vietän itsekin hyvin paljon laatuaikaa vain itseni kanssa, enkä kyllä haluaisi karsia siitä ajasta yhtään. Sosiaalisiin tilanteisiin kuitenkin pääsee ja joutuu väistämättä - miksei niistä voisi ottaa kaikkea irti sen sijaan, että toimii mahdollisimman huomaamattomasti ja sovinnaisesti tai tuskastelee piilossa epävarmana.

On helppoa tykätä ja olla.

2009-11-17T17:02:00.008+02:00

Minua ei ole pitkään aikaan pelottanut uskaltautua uusiin ihmissuhteisiin. Olen uskaltanut sanoa, että olen ihastunut, vaikken ole varma toisesta. En ole heti alkuvaiheissa ajatellut normaaliin pessimistiseen tapaani, että eihän tästä ikinä mitään tule, joten turha yrittääkään. Keksin ainakin kaksi syytä hermoilusta luopumiseen:

1) Sen tajuaminen, että kaikki on nyt. Voin kokea ihmeellisiä ja ihania asioita jonkun kanssa tänään. Joskus niiden kokeminen ehkä lakkaa, mutta ihmissuhteeseen käytetty aika ei muutu turhaksi suhteen loppuessa, koska suhde kuitenkin kasvattaa, tekee pysyviä muutoksia osallisiin henkilöihin. Kaikki mikä tapahtuu, muuttuu pysyväksi meissä, ainakin ajatusten ratojen muutoksina. Tulevan pohtiminenkin muuttaa ajatuskulkuja, mutta niillä on varaa muuttua ja kehittyä koko ajan tulevaisuuden tullessa vastaan. Tulevaisuus lienee, menneet tapahtumat olivat ja ovat.

Mielestäni tärkeä osa maailman hienoutta on se, ettei koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ehkä huomenna on maailman siistein päivä, ehkä perustylsä tai perusihana. Joka tapauksessa elämän tutkiminen on jännittävää; mitä tapahtuu, mitä minä voin tehdä, mitä minussa tapahtuu? Eihän elämässä olisi mitään mielenkiintoa, jos henkilökohtaisesta elämästäänkin voisi tietää asioita aivan varmoiksi. Luotan muutokseen - vaikka olisin heroiininarkkari, töissä eduskunnassa ja vailla ystäviä, aina tapahtuu muutoksia (jokainen voi aina tehdä muutoksia), osa niistä väistämättä parempaan.

Edelliset kappaleet olivat varmasti epäkonkreettista haihattelua kenen tahansa silmille. En osaa vielä kirjoittaa noista asioista, ehkä yritän joskus isompana uudelleen. :)

2) Itseni hyväksyminen ja vertailusta luopuminen. Olen maailman paras syyskuun 26. päivänä syntynyt nimiseni tyttö ja se riittää. Minun ei tarvitse olla paras missään muussa, ei edes parhaimpien joukossa. Olen juuri niin uniikki kuin mitä kaikki muutkin; kenelläkään ei ole samanlaista yhdistelmää kokemuksia, tietoa tai geenejä kuin minulla tai kuin kenelläkään muullakaan. En ole huonompi, parempi tai omalaatuisempi kuin kukaan muukaan. Olen vain minä, ja olen hyvä näin.

Eli minun ei tarvitse olla kenellekään maailman tärkein. Jokainen ystävä, ihastus, kaveri, on eri tavalla tärkeä. Ei ole minulta pois, jos joku erityisesti tykkäämäni ihminen tykkää hirmuisesti jostakusta toisesta, jos hän tykkää myös minusta minuna.

Keväällä itkeskelin putkiaivoisesti ystävälleni, miten en jaksa pitää ihmissuhteita yllä ja rupean erakoksi, koska ihmissuhteeni kaatuivat aina. Ystäväni vastasi jotakuinkin niin, että voisithan sitten samantien vaikka tappaa itsesi heti, koska elämä kuitenkin loppuu joskus. Niin. Voisihan sitä niinkin.

Tervehdys

2009-11-17T16:02:00.004+02:00

Olen noin vuoden harkinnut oman blogin aloittamista, mutta minun on ollut hankala päättää, mitä näkökulmaa käyttäisin blogissani sekä minkälaisiin asioihin rajaisin blogaamiseni. Yllättävää kyllä löysin inspiraation cracked.comin poikkeuksellisen vakavasta artikkelista 7 reasons the 21st Century is Making You Miserable, joka aika lailla pakotti minut tähän aiheeseen. Tekstissä käsitellään muun muassa median keskittymistä tuhoon ja epäonneen, koska sen on havaittu houkuttelevan enemmän lukijoita. Aion silti kirjoittaa päinvastaisesti, vaikka saisin vain satunnaisia lukijoita, joista kukaan ei haluaisi jäädä lukemaan juttujani pidemmäksi aikaa.

Siis haluan kirjoittaa siitä, mikä on hyvin, kun mediat ympärillä tuntuvat mässäilevän vain kaikella katastrofaalisella ja kauhistuttavalla. Surku-uutiset tuntuvat myös vetävän enemmän lukijoita puoleensa. Ehkä niistä on helppo kaivaa tekosyitä omalle maailmantuskalleen, tai kenties jopa kokea ylemmyyttä, kun voi jatkuvasti lukea siitä, miten muilla menee vielä huonommin.

Tässä blogissa tulen siis todennäköisesti esittelemään omia positiivisuuteen johtaneita ajatuskyhäelmiäni, sekä käsittelemään löytämiäni teemaan sopivia tekstejä. En tarkoita katsoa maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan pyrin olemaan realistinen, realistisesti positiivinen, vastakohtana sille miten useat sanovat "en minä ole pessimisti, olen vain realisti". Realistista on tietääkseni myös nähdä omat realistiset mahdollisuutensa, minkä useat pessimisti-realistit unohtavat. Realismia on myös nähdä hyvää maailmassa, koska median ja ihmisten välisten keskusteluidenkin painotuksista (eihän hyvistä asioista voi puhua, koska toinen tulee kateelliseksi) huolimatta maailmassa on valtavasti piristäviä asioita, edistystä ja onnea.

Olen kuullut muuttuneeni pinnalliseksi, kun parannuin masennuksesta. Etenkin nuorten keskuudessa tuntuu esiintyvän yleinen harhaluulo, että syvällisyys tarkoittaa maailman painostavien asioiden tiedostamista - hyvien asioiden tiedostaminenhan olisi pinnallista hedonismia. Olen myös kuullut joidenkin ajattelevan, että mitä fiksumpi on, sitä surullisempi on oltava, koska silloin ymmärtää ja näkee enemmän tuskaa. Mutta fiksuuden kasvaessa entisestään alkaakin nähdä näille ongelmille myös ratkaisumahdollisuuksia!

Kiitos.